Kaasuongelma on EU:n luomus

Viime viikon perjantaina julkistettu raportti toteaa selkeästi, ettei EU:n energiapolitiikan pääongelma suinkaan ole Euroopan riippuvuus Venäjän maakaasusta vaan EU:n eripura. Selonteon on laatinut ranskalaissyntyinen energia-asiantuntija Pierre Noël, ja se kuuluu uuden eurooppalaisen ajatuspajan ECFR:n (European Council on Foreign Relations) julkaisusarjaan. Raportti (www.ecfr.eu) tuulettaa reippaasti julkisuuteen vakiintuneita mielikuvia kaasuriippuvuudesta.

ECFR on presidentti Martti Ahtisaaren kansainvälisen toiminnan uusi ulottuvuus. Hän on yksi järjestön kolmesta puheenjohtajasta. ECFR:n neuvostoon kuuluu runsaat sata ulkopolitiikan päättäjää, tutkijaa ja muuta vaikuttajaa. Pysyvän henkilökunnan lisäksi itsenäinen järjestö työllistää määräaikaisia tutkijoita.

Vuosi sitten perustettu EFCR on päässyt toiminnassaan hyvään alkuun. Se on tuottanut jo useita huomiota herättäneitä tutkimuksia ja kannanottoja. Viime viikon lopulla Tallinnassa pidetyssä kokouksessa juhlittiin joka käänteessä puheenjohtaja Ahtisaaren Nobelin palkintoa, joka nostaa myös ECFR:n profiilia.

Noël esittää raportissa selkeitä teesejä. Pelko, että Venäjä mahdollisesti käyttäisi kaasua poliittisena aseena, on liioiteltu eikä osu asian ytimeen. Teesin lähtökohtana on kaksi keskeistä lukua. Ensinnäkin Venäjän kaasun osuus EU:n perusenergian kokonaistarpeesta on 6,5 prosenttia - osuus ei ole juuri muuttunut vuodesta 1990. Toisekseen Venäjän osuus EU:n kaasun tuonnista on puolittunut vuoden 1980 jälkeen: silloin se oli 80 prosenttia, nyt 40.

Julkisuuteen on siis syntynyt virheellinen kuva EU-maiden kaasutilanteesta. Pienet itäiset jäsenet ovat vahvasti riippuvaisia Venäjän kaasusta, kun taas suurin osa läntisistä jäsenmaista ei käytä sitä paljoakaan. Vanhojen ja suurten jäsenten joukossa poikkeuksia ovat Saksa ja Italia, jotka ostavat puolet Venäjältä EU:hun tuotavasta kaasusta. Raportin julkistamisen yhteydessä Noël kiitti Suomea viisaasta politiikasta, koska meillä kaasua käytetään hyvin vähän kotitalouksissa. Voimalaitokset puolestaan voivat tiukan paikan tullen käyttää muita polttoaineita.

Kaasu jakaa EU-maita poliittisesti eri leireihin, koska Euroopassa ei ole kaasun yhteismarkkinoita. Gazpromin suuret asiakkaat Saksa ja Italia vetävät selkeästi eri linjaa kuin pääosa muista jäsenmaista. Tämä aiheuttaa pahaa verta ennen muuta Itä- ja Keski-Euroopan uusissa jäsenmaissa. Öljyn kohdalla tätä ongelmaa ei ole, koska öljymarkkinat ovat todella maailmanlaajuiset; yksi tuottaja ei pysty sanelemaan mitään ostajille. Kun joku lopettaa myynnin, öljyä saa riittävästi muualta, jos vain rahaa riittää.

Kaasun kohdalla Venäjän ja EU:n lähtökohdat ovat selkeästi erilaiset. Moskova pyrkii säilyttämään kaasukaupassa poliittisen ulottuvuuden, kun taas EU haluaa pitää politiikan kaukana. Noëlin mukaan korvaavat energiamuodot ovat kaasun kilpailijoita, mutta keskipitkällä aikavälillä ne eivät ratkaise ongelmaa. Venäjän käsien sitominen sopimuksilla puolestaan riippuu Venäjän hyvästä tahdosta, josta ei viime aikoina ole saatu liiemmin merkkejä.

EU:n kaasumarkkinoiden luomisella saavutetaan Noëlin mukaan useita etuja. Se antaa mahdollisuuden lisätä valtioiden välistä solidaarisuutta, turvaa kaasun saatavuuden ja tekee kaasukaupan riippumattomaksi yksittäisen jäsenmaan ja Venäjän välisistä suhteista. Yhtenäisten kaasumarkkinoiden luomiselle ei ole mitään esteitä, kunhan suuret jäsenmaat, kuten Saksa ja Ranska, kunnioittavat EU:n huippukokouksessa vuonna 2007 hyväksyttyä Euroopan energiapolitiikka -ohjelmaa, jossa korostetaan vapaiden energiamarkkinoiden merkitystä.

Raportissa Noël tyrmää ajatuksen, että EU:n tulee kaasun takia välttää Venäjää ärsyttäviä toimia. Kaasun toimittajien joukko on monipuolistunut merkittävästi vuoden 1995 jälkeen. Kaasu joutuu kilpailemaan muiden energian tuotantomuotojen kanssa kokonaan eri tavalla kuin öljy. Kaasusta saadaan neljännes EU:n perusenergiasta. Venäjä on suurin kaasun lähde, mutta muiden maiden osuus on kasvanut. Lisäksi Venäjän kaasun osuus EU:n energian kokonaiskäytöstä on vakiintunut 6,5 prosenttiin - 93,5 prosenttia energiasta saadaan siis muualta. Nesteytettynä kuljetetun maakaasun merkitys on kasvanut nopeasti.

Noël muistuttaa Venäjän kaasun rajallisuudesta ja toimitusvaikeuksista. Hän toteaa, että "vähiten todennäköinen vaihtoehto on, että Venäjän hallitseman kaasun käyttö lisääntyy EU:ssa". Nykyinen kaasuongelma on EU-maiden ja niiden teollisuuden oma vika, koska kaasumarkkinat on pilkottu pieniin kansallisiin osiin, joita valvotaan mustasukkaisesti. Samalla Euroopan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittäminen on vaikeutunut merkittävästi, kun Venäjä pääsee tarjoamaan "yhteistyötä" myötäkarvaan toimiville strategisten kumppaneiden, kuten Saksan, hankkeille, joista meille läheisin on Itämeren kaasuputki.

Noëlin ratkaisumalli on yksinkertainen. Tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä tehtävänä on kaasumarkkinoiden yhdistäminen. Se veisi politiikan pois kaasuliiketoiminnasta. Tällä olisi merkittävä myönteinen vaikutus EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Lisäksi EU:n tulisi auttaa niitä jäsenmaita, jotka ovat riippuvaisia Venäjän kaasusta.

EU:n ei tulisi myöskään tuhlata liikaa voimavaroja unionin ulkopuolisiin hankkeisiin, joka eivät auta kaasuongelman ratkaisemisessa. Tämä on raportin eniten kiistoja herättävä osa, koska Noëlin mukaan se tarkoittaa myös monien EU-maiden hellimää Nabucco-kaasuputkea. Se toisi kaasua idästä ohi Venäjän valvoman putkiverkoston. Noëlin mukaan putken toisessa päässä Keski-Aasiassa ei ole riittävästi kaasua myytävänä.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi