Kaasusirkus nöyryyttää EU:ta

Jokavuotiseksi muodostunut Itä-Euroopan maakaasusirkus on taas ollut sen luokan muistutus järjettömästä tilanteesta, että talonpoikaisjärjen uskoisi hiipivän Euroopan unionin jäsenmaiden ajatuksiin. Valitettavasti se vaikuttaa toiveunelta, koska monet suuret jäsenmaat valvovat omia ja energiayhtiöidensä etuja niin mustasukkaisesti, ettei EU:n energiapolitiikkaan saada riittävästi tehoa. Kukaan ei tarvitse selvänäkijän lahjoja tietääkseen, että EU:n itärajan takaiset energiasotkut jatkuvat myös vastaisuudessa.

Hyvät kysymykset ovat monesti hyvin yksinkertaisia. Yhden sellaisen esitti maailman eri puolilla painettava ja jaettava amerikkalaislehti International Herald Tribune viime viikolla: miksei Eurooppa pysty pitämään itseään lämpimänä? Siinä on EU-maille hyvää pohdittavaa: EU on maailman suurin talousmahti, mutta monet asukkaat palelevat kotonaan ja muualla.

Vaikeimmassa asemassa ovat EU:n uudet itäiset jäsenmaat, jotka ovat Neuvostoliiton ylivallan ajalta täysin sidoksissa Venäjän kaasuun. On helppo arvata, että tilanne olisi toinen, jos läntisempien, suurten jäsenvaltioiden asukkaat olisivat jääneet ilman kaasua; varakkailla mailla on mahdollisuus varastoida kaasua. Kaasu on siten aikaisempaakin selvemmin ase, jolla Venäjä voi mennen tullen hajottaa EU:n rivejä.

Ongelman ydin ei ole riippuvuus Venäjän kaasusta vaan hajanaisesta kaasumarkkinasta johtuva eriseuraisuus, jonka vuoksi EU:n kaasumarkkinoilla ei ole kilpailua. Lisäksi Venäjän kanssa erillissopimuksia tehneet maat, kuten Saksa ja Italia, haluavat kulkea omia teitään, mikä vaikeuttaa EU-yhteistyötä. Koko ajan on muistettava, että kaasu on myös erittäin tärkeä turvallisuuspoliittinen tekijä.

Kirjoitin viime syksynä (11. 11. 2008) European Council of Foreign Relationsin (www.ecfr.eu/publications) marraskuussa julkaisemasta energia-asiantuntija Pierre Noëlin kirjoittamasta kaasuraportista. Talven tapahtumat vahvistavat sen sanomaa niin selkeästi, että raporttiin on syytä palata.

EU:n riippuvuutta Venäjän kaasusta on suuresti liioiteltu. Vain 6,5 prosenttia EU:n koko perusenergiantarpeesta tulee Venäjän kaasusta, eikä osuus ole kasvanut vuoden 1990 jälkeen. Lisäksi Venäjän osuus EU:n kaasuntuonnista on puolittunut vuoden 1980 jälkeen: tuolloin se oli 80 prosenttia, nyt 40 prosenttia. EU ei ole riippuvainen Venäjän kaasusta, mutta monet jäsenmaat ovat.

Noël ajaa erittäin voimakkaasti EU:n vapaiden kaasumarkkinoiden luomista. Valtioiden rajat ylittävä kilpailu ja nesteytetyn kaasun tuonti eri puolilta maailmaa poistaisivat politikoinnin kaasukaupasta luomalla vapaat markkinat, joilla yksittäinen ulkopuolinen maa ei voisi painostaa ketään.

Kaasun yhteismarkkinoita on hahmoteltu jo 15 vuoden ajan, mutta tähän saakka on pahasti epäonnistuttu. EU:ssa on valmisteilla uusi kaasudirektiivi, mutta "ei ole liioiteltua sanoa, että Euroopan kaasumarkkinoiden synty riippuu Saksan ja Ranskan kannasta". Ne ovat vapaan kilpailun tiukimmat vastustajat.

Noëlin suositukset tarjoavat selkeän, kolmiosaisen toimintaohjelman: 1. Kaasun yhteismarkkinoiden luomiselle on annettava etusija EU:n strategisessa energiapolitiikassa. Sillä saavutettaisiin myös merkittäviä ulkopoliittisia etuja. 2. EU:n tulisi auttaa Venäjän pahasti riippuvaisia itäisen Keski-Euroopan maita kehittämään kansallisia toimintaohjelmia, jotka lisäisivät niiden kaasuturvallisuutta. 3. EU:n ei tulisi keskittää liikaa voimavaroja alueensa ulkopuoliseen energiapolitiikkaan.

Ensimmäisessä kohdassa kirjoittaja vaatii, että perustettavan energiansäätelyn yhteistyöviraston (ACER) valtuuksia lisätään voimakkaasti. Ilman sitä ei saada aikaan toimivia kaasun yhteismarkkinoita. Lisäksi EU:n kilpailuviranomaisten tulisi tutkia hallitsevan aseman väärinkäytöksiä ja auttaa purkamaan pitkäkestoisten tuonti- ja siirtosopimusten niitä pykäliä, jotka rajoittavat kilpailua. Viranomaisten tulisi valvoa kaikkia alan yrityskauppoja, koska Venäjän hallituksen ohjaileman Gazpromin yritykset hankkia kaasun varastointi- ja siirtojärjestelmiä saattavat aiheuttaa yhteismarkkinoille uusia tosiasiallisia rajoituksia.

Toisesta vaatimuksestaan Noël kirjoittaa, että EU:n tulisi rahoittaa syvällinen analyysi siitä, miten itäisten jäsenten tulisi toimia energiaturvallisuutensa edistämiseksi, sekä osallistua kansallisten toimintaohjelmien rahoittamiseen.

Kolmannessa teesissään Noël arvostelee voimakkaasti viime vuosikymmenellä herännyttä ajatusta, että EU:n tulee panostaa vahvasti alueensa ulkopuoliseen energiapolitiikkaan, kuten Venäjän sitomiseen yhteisiin sopimuksiin ja "neljännen kaasukäytävän" luomiseen Venäjän eteläpuolella kulkevalla Nabucco-kaasuputkella. "Kumpikaan ei ole järkevä EU:n politiikan painopiste", hän kirjoittaa. Hän perustelee kantaansa lukuisilla epävarmuustekijöillä.

Raportin jälkeinen kehitys on osoittanut, kuinka oikeilla raiteilla Noël on. Kovapäisimpienkin olisi syytä myöntää, että Venäjä käyttää kaasua poliittisena aseena. Pari esimerkkiä riittää valaisemaan asiaa.

Ensiksikin kaasun virran Ukrainaan ja sen kautta EU:n alueelle määräsi katkaistavaksi Venäjän todellinen valtias pääministeri Vladimir Putin, ei Gazprom.

Toiseksi tapahtumat ovat korostaneet sitä, että Itämeren kaasuputki on syvästi poliittinen hanke. Se on tosiasiassa tarpeeton ja tulee paljon kalliimmaksi kuin maata pitkin kulkevat putkistot, joten talousperustetta ei ole. Ympäristön kannalta putki on hyvin arveluttava, eikä sen kapasiteetti ratkaise kaasun saannin ongelmaa kokonaan. Putkea ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, koska Venäjä haluaa vähentää länsinaapureiden mahdollisuuksia vaikuttaa kaasunsiirtoon.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi