Kateus on paha vika

Nobelin rauhanpalkinto ojennetaan huomenna keskiviikkona presidentti Martti Ahtisaarelle, ja tilaisuus nähdään luonnollisesti Suomessa suorana lähetyksenä. Maassamme on kuitenkin monia, joiden pitäisi suunnata katseensa peiliin eikä televisioon. Voitoilla on aina paljon isiä, ja niin nytkin: osingolle pyrkijöitä riittää, ja juhlinnan toivotaan painavan unhoon menneisyyden epämiellyttävät muistot.

Presidenttiaikanaan Ahtisaari joutui useiden (onneksi ei kaikkien) politiikan toimijoiden laajan vieroksunnan kohteeksi. Tavallaan se on helppo ymmärtää, sillä eihän ole hauskaa, kun ulkomailla ansioitunut ulkopuolinen tulee suoraan vallan huipulle kulkematta vuosikausia poliitikon raskasta ruohonjuurireittiä kohti vastuullisia asemia. Syntitaakka vain kasvaa, kun tulija vielä avaa ikkunoita ja päästää raikasta ilmaa suomettumisen krapulasta kärsivään yhteisöön.

Palkinto tästä on yhteisön ulkopuolelle sulkeminen. Ilmiönä se on tuttu päiväkodeista ja kouluista lähtien aina politiikan ja muun inhimillisen elämän huipputasolle. Erityisen vastuun kantavat demarit. Ahtisaari nousi presidentiksi Sdp:n ehdokkaana, mutta puolue hylki hänet pois toiselta kaudelta. Edesmennyt Kalevi Sorsa, joka muuten hoiti korkeat virkansa varsin hyvin, kirjoitti tilanteesta kolumnissaan Turun Sanomissa. Se julkaistiin 27.4.1999 eli aamuna, jolloin Ahtisaari ilmoitti, ettei hän asetu ehdokkaaksi toiselle kaudelle. Sorsa piti edessä olevaa esivaalia "puolueen kunnian palautuksena".

Mutta myös poliittisen establishmentin muut toimijat poliitikoista journalisteihin ja viihdeohjelmien "huumorin" tekijöihin leikkivät valtakunnantason yksi ei kuulu joukkoon -leikkiä. Establishmentti-sanalle ei ole osuvaa suomenkielistä vastinetta, mutta tässä sen voi kääntää vaikka vakiintuneeksi poliittiseksi valtakoneistoksi.

Kiinnostava ilmiö on se, että harvoihin julkisesti katuneisiin kuuluu viihteen monitoimimies Timo Harakka, joka tunnusti Metro-lehdessä, että "onpa nolo olo". Hän kuului muun muassa TV1:n Iltalypsyn käsikirjoittajiin. Siinä joukossa onkin mietittävää, kun muistellaan vaikkapa rouva Eeva Ahtisaaren pilkkaamista mauttomilla ja todellisuuteen perustumattomilla keinoilla. Näiden asioiden kertaaminen saattaa juhlan hetkellä tuntua turhalta menneisyyden kaivelulta. Tämä on kuitenkin tärkeä muistutus siitä, kuinka pitkä matka meillä suomalaisilla on henkiseen kansainvälisyyteen.

Ahtisaaren vähättely ei päättynyt siihen, että presidentti vaihtui vuonna 2000. Ahtisaari ei jäänyt suremaan vaan lähti rauhantyöhön ja perusti Crisis Management Initiative (CMI) -nimisen kriisinhallintayhdistyksen. CMI:n palveluksia pyydetään mitä erilaisimpien kriisien ratkaisuun, ja sen arvostus on lisääntynyt nopeasti. Establishmentti tulkitsi CMI:n kilpailijaksi.

Ahtisaaren työtä on vähätelty myös painottamalla, että hänen toimintansa pohjautuu Suomen liittoutumattomuuteen. Ajatus on pääosin väärä. Lukuisat Ahtisaaren kanssa toimineet ulkomaalaiset vaikuttajat sanovat, että kyse on nimenomaan Ahtisaaren omista kyvyistä rauhanrakentajana. Peruslähtökohtina ovat hänen pitkä ja menestyksellinen työskentelynsä YK:n ja sen pääsihteereiden kanssa ja ennen muuta Namibian itsenäisyyskehitys. Sen kanssa Suomen liittoutumattomuudella tai puolueettomuudella ei ollut mitään tekemistä. Namibian jälkeen Ahtisaarelle sateli lukuisia muita tehtäviä, joista Bosnia, Kosovo ja Aceh ovat tunnetuimmat mutta eivät suinkaan ainoat.

Vähättelyä on seurannut kateus, koska Ahtisaari sai juuri rauhantyössä voiton laakereita, joita lukuisat suomalaiset johtajat ovat tavoitelleet. Maassamme ei vieläkään oikein haluta ymmärtää hänen asemaansa maailmalla. Ahtisaaren nimi tulee aina esiin, kun vaikeisiin ongelmiin etsitään ratkaisijaa. Kukaan suomalainen poliittinen toimija ei ole koskaan ollut maailmalla yhtä tunnettu kuin Ahtisaari. Peruste näin jyrkälle arviolle on se, että hän on arvostettu kaikilla mantereilla. Hänen rauhanpalkinnoistaan ja tehtävistään sovittelutyössä on vaikea pitää lukua.

Vallanpitäjien kateuden syvyydestä kertoo se, että niinkin myöhään kuin vuonna 2005 lehtimiehille vuodatettiin käsitystä, että Ahtisaaren kansalaisjärjestötyö haittaa Suomen "virallista" ulkopolitiikkaa. Esimerkiksi Ilta-Sanomien silloinen päätoimittaja A.-P. Pietilä kirjoitti kolumnissaan ( 29.1.2005), että "Ahtisaaren toimisto on käyttänyt Suomen valtion nimeä ja mainetta hyväkseen, vaikka hänellä ei ole omistusoikeutta Suomen nimeen ja mielikuvaan". Kirjoitus osoittaa selkeästi, että joku valtakunnan korkeimman tason sylttytehtaiden toimija oli loukkaantunut perusteellisesti. Syy oli se, että Indonesian sisällissodan rauhaa soviteltiin Suomen ylimmän johdon tietämättä.

Pietilä kirjoitti otsikolla "Ahtisaaren oma ulkopolitiikka", että Ahtisaari oli heittänyt pöytään Suomen nimen valttikortiksi ilman maan johdon tietoa. Suomen mainetta ja kansainvälistä asemaa ei pitäisi kytkeä "mihin tahansa prosessiin" valtiojohdon tietämättä. "Ahtisaarella ei tulisi olla oikeutta harjoittaa omaa, itsenäistä ja viralliset mitat täyttävää ulkopolitiikkaa, jonka taustalla ovat hänen lisäkseen Kriisinhallintayhdistyksen tuntemattomat rahoittajat." Tämän jälkeen Pietilä esitti toivomuksen, ettei Ahtisaari "tekisi milloin kenenkin toimeksiannosta Suomen virallista ulkopolitiikkaa".

Ajatustapaan sisältyy surkuhupaisa umpimielisen menneisyyden jäänne: kansalaisjärjestöjen julkisuudelta piilossa tehty rauhantyö on aina väärin sammuttamista, vaikka tulokset toisivat rauhanratkaisuja kuinka monelle ihmiselle tahansa. Virallisen ulkopolitiikan mukaan rauhantyön tulisi olla luvanvaraista.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi