Kehitysvammaiset tarvitsevat omia asuntoja

Suomi on poikkeus Länsi-Euroopan maiden joukossa siinä, miten meillä hoidetaan kehitysvammaisia. Kun naapurimaissa Ruotsissa ja Norjassa tuetaan kehitysvammaisten itsenäistä asumista ja eniten hoitoa tarvitsevat vammaiset asuvat pienissä ryhmäkodeissa, Suomessa yli 2 000 kehitysvammaista asuu vielä suurissa laitoksissa.

Monissa laitoksissa kärsitään työvoimapulasta. Ihmistyövoiman puutetta paikataan kemiallisin keinoin: asukkaille annetaan unilääkettä jo varhain illalla. Sitten ovet lukitaan yöksi. Aiheesta kertoi Ajankohtainen kakkonen 12. 7.

Perusteettomien pakkotoimien käytöstä laitosasukkaiden hoidossa on sadellut huomautuksia niin eduskunnan oikeusasiamieheltä kuin terveydenhoidon valvontaviranomaisiltakin. Myös sosiaali- ja terveysministeriö on ohjeistanut laitoksia välttämään pakkokeinojen käyttöä. Jokaisesta toiminnan rajoittamisesta, lukitsemisesta ja lääkitsemisestä tehtävä päätös pitäisi perustella. Nyt perusteita ei aina ole.

Juuri pakkokeinojen käytön sääntelemättömyys on syy siihen, ettei Suomi voi vahvistaa YK:n vammaissopimusta.

Toinen ihmisoikeus, joka monelta vammaiselta Suomessa puuttuu, on oikeus mahdollisimman itsenäiseen asumiseen ja elämiseen.

Suomessa lasketaan olevan noin 40 000 kehitysvammaista ihmistä. Parintuhannen laitosasukkaan lisäksi omaistensa luona asuu arviolta 6 000 aikuista kehitysvammaista, jotka tarvitsisivat tilat itsenäiseen asumiseen.

Valtioneuvoston viime vuoden alussa tekemä periaatepäätös velvoittaa kuntia tuottamaan kehitysvammaisille vuoteen 2016 mennessä 3 600 asuntoa. Rakentamista tukevat Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (Ara) ja Raha-automaattiyhdistys. Tavoite on kunnianhimoinen, sillä se merkitsee noin 600 asunnon rakentamista kehitysvammaisille joka vuosi kuutena vuotena peräkkäin.

Läheskään kaikki kunnat eivät aio rakentaa vammaisten asuntoja itse, vaan ne ostavat asumispalvelut asukkailleen yksityisiltä palveluntuottajilta.

Suuret terveydenhuoltopalveluja tuottavat ketjut haistoivat heti oivan tilaisuuden laajentaa liiketoimintaansa vammaisten asumispalveluihin. Ne alkoivat ostaa käytöstä poistettuja mielisairaaloita ja keuhkotautiparantoloita. Niitä kunnostetaan asunnoiksi, joita tarjotaan vammaisille, mielenterveyskuntoutujille, dementikoille ja päihdekuntoutujille.

Ympyrä on sulkeutumassa, mutta täysin eri tavoin kuin oli tarkoitus. Kehitysvammaisia ollaan jälleen asuttamassa entisiin, tosin asunnoiksi kunnostettuihin mielisairaaloihin. Aiemmin suurten mielisairaaloiden potilaista arvioitiin ainakin joka viidennen olevan kehitysvammainen. Heille ei silloinkaan löytynyt muuta asuinsijaa, vaikka heidän vammansa ei vaatinut psyykkistä sairaalahoitoa.

Sairaaloiden muuttaminen asunnoiksi on kannatettava ajatus. Ongelma siitä tulee silloin, kun suuri joukko ihmisiä, jotka tarvitsevat tehostettua asumispalvelua eri syistä, kootaan samaan, asumiskeskittymäksi nimettyyn yhteisöön.

Mielisairaalat ja keuhkotautiparantolat rakennettiin aikoinaan kauas asutuskeskuksista, jotta vältettäisiin mieleltään järkkyneiden ihmisten aiheuttama häiriö terveille ja estettäisiin tuberkuloosin leviäminen ympäröivään väestöön.

Tuberkuloosi on nykyisin harvinainen tauti, sillä sitä vastaan voidaan suojautua rokottein. Jos tauti pääsee puhkeamaan, sitä hoidetaan tavallisissa sairaaloissa ja avohoidossa.

Mielisairaalaverkosto on suurelta osin purettu, sillä mielenterveyspotilaatkin on melko hyvin hyväksytty osaksi normaalia yhteiskuntaa. Mielenterveys- ja päihdekuntoutukset sen sijaan ovat jääneet pahasti jälkeen tavoitteista.

Eri tavoin apua tarvitsevien ihmisten kokoaminen yhteen paikkaan erilleen niin sanotusta terveestä kansasta ei ole nykypäivän sosiaali- tai terveyspolitiikkaa. Kukin ryhmä tarvitsee erilaista apua arkeensa – ja ennen kaikkea oikeuden ihmisarvoiseen asumiseen muun yhteiskunnan keskellä ja sen jäsenenä.

Valtioneuvoston periaatepäätöksessä kehitysvammaisten asunto-ohjelmasta sanotaan viisaasti: Kehitysvammaisten asumisohjelman tavoitteena on mahdollistaa kehitysvammaisille yksilöllinen asuminen, joka vahvistaa heidän osallisuuttaan ja yhdenvertaisuuttaan yhteisössä sekä yhteiskunnassa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi