Kieltenopetus on nostettava alennustilastaan

Suomalaisnuorten kielitaito on yhä huonompi, kun tuntimääriä on leikattu ja suuri osa opetuksesta ja ylioppilaskokeista on muutettu valinnaiseksi.

On ollut jo pitkään näkyvissä monia merkkejä siitä, että suomalainen kielikoulutus on ajautunut pahaan kriisiin. Myös valtionhallinnossa on havaittu puutteita kielilainsäädännön noudattamisessa, jopa suoranaisia yrityksiä kiertää lakia.

Asioilla on selvä yhteys: kielikoulutuspolitiikan virhearviot ovat johtaneet siihen, että kielilainsäädännön vaatimuksia on entistä vaikeampi toteuttaa uskottavasti. Kieltenopetusta on supistettu ja kavennettu.

Eduskunnan, valtioneuvoston ja opetusministeriön useiden päätösten seurauksena kieltenopetus on ajautunut alamäkeen, jonka kaikki alan asiantuntijat osasivat ennakoida ja josta he ovat yrittäneet varoittaa. Päätöksentekijät ovat olleet joko asiantuntemattomia tai välinpitämättömiä.

Raskaaksi väitettyä kieltenopetusta on onnistuttu keventämään tekemällä lukuisia sinänsä pieniä päätöksiä. Niiden yhteisvaikutus on kuitenkin ollut valtaisa.

Peruskoulujärjestelmään siirtymisen jälkeen abiturientit ovat lukeneet ruotsin kieltä yli puolet vähemmän kuin aikana ennen peruskoulua. Muissa kielissä vähennys on jonkin verran pienempi, mutta kurssimuotoinen lukio on pienentänyt niiden opetuksen tuntimäärää merkittävästi.

Myöskään valinnaisuus ei ole toiminut hyvin, vaikka opetusministeriö ja ylioppilastutkintolautakunta suhtautuivat sen vetovoimaan erittäin optimistisesti. Peruskoulussa valinnaisten kielten opiskelijamäärät ovat vähentyneet 1990-luvun puolivälin 40 prosentista 8 prosenttiin, ja lukiossa on käynyt samoin.

Kun ruotsin kielestä tuli ylioppilaskirjoituksissa valinnainen, sen kirjoittavien osuus pieneni muutamassa vuodessa alle 70 prosenttiin. Kehitys näkyy jatkuvan samanlaisena vuosi vuodelta.

Keskiasteen jälkeen korkeakouluissa jatkuva kielikeskusopiskelu voi jossain määrin korjata koululaitoksen jättämiä selviä puutteita. Sen mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset, koska tuntimäärät ovat pieniä ja resursseja on supistettu myös kielikeskuksissa.

Vaikka kansainvälisyys lisääntyy, suomalaiset nuoret opiskelevat kieliä yhä vähemmän. Kielikoulutuspolitiikkaa on tarkistettava kiireesti.

Jo nykyisin myös työelämässä joudutaan yhä enemmän turvautumaan kääntämiseen ruotsista suomeen, vaikka valtion- ja kunnallishallinnolla on sitovat lakisääteiset velvoitteet huolehtia kansalaisten kielellisistä oikeuksista. Kun aluehallintoa on uudistettu, opastusta ovat joutuneet antamaan sekä oikeuskansleri että perustuslakivaliokunta.

Ainoa uskottava keino todeta, onko kielitaito säädösten mukaista, on testata se luotettavalla kokeella tai tutkinnolla. Kielikeskukset tuskin pystyvät minimaalisella opetusmäärällään takaamaan, että niiden antamat "virkamiestodistukset" vastaavat vaadittua tasoa, kun korkeakouluihin tullaan yhä heikommilla lähtötaidoilla.

Erityinen ongelma kielikoulutuksessamme on ruotsinkielisten oppilaiden suomen kielen opetus. Usein kuultava väite, että kaikki ruotsinkieliset osaavat suomea hyvin, ei vastaa todellisuutta. Osa oppilaista on suulliselta kielitaidoltaan lähes kaksikielisiä, mutta osalla suomen kielen taidot ovat hyvin heikot. Tietyillä alueilla asuvat oppilaat tarvitsisivat opetusta tuntuvasti enemmän.

Euroopan unionin suositus 1 + 2 (äidinkielen lisäksi kahden unionikielen eriasteinen osaaminen) ei sovi Suomeen eikä muihinkaan kaksi- tai monikielisiin maihin. Meillä lähtökohdan pitäisi olla 2 + 2.

Kieliohjelman rakentamista valinnaisuuden varaan on vähennettävä. Laajemmasta kieltenopiskelusta tulisi saada lisäpisteitä niin, että muuten tasavertaisista hakijoista etuasema on sillä, jonka kielitaito on laajempi. Valtionhallinnon pitäisi nostaa profiiliaan ja asettaa määrällisiä tavoitteita: nykyistä useamman olisi valittava vieraita kieliä sekä suoritettava niissä laajemmat oppimäärät ja ylioppilastutkinnon kielikokeet.

Ruotsin kielessä valtionhallinto voisi ilmoittaa tavoitteeksi, että sen kokeen suorittaneiden määrä ylioppilaskirjoituksissa olisi joka vuosi noin viisi prosenttia suurempi kuin edellisvuonna; pitkällä aikavälillä ruotsin kokeen suorittaisi normaaleissa oloissa jokainen. Tämä olisi yksilön, elinkeinoelämän ja erityisesti valtionhallinnon etujen mukaista – unohtamatta kulttuurisia arvoja.

Keskustelu, jossa kieliä asetetaan toisiaan vastaan tai toistensa vaihtoehdoiksi, ei ole mielekästä. Nykytietojen perusteella lapset ja nuoret voivat oppia useita kieliä ilman erityistä kielellistä lahjakkuutta. Mielekkäämpää opiskelusta voisi tehdä esimerkiksi puhumisen painottaminen.

Kielikoulutuksen alennustilasta pääseminen vaatii uudenlaista ajattelua. Nykyinen tuntikehyskeskustelu edustaa vanhanaikaista ja pinnallista tapaa uudistaa koulutusta. Olisi mietittävä, millaista ja minkä tasoista kielitaitoa tarvitaan, ja sen perusteella hahmoteltava, miten tämä voitaisiin parhaiten saavuttaa. Nykyisin käydään huutokauppaa tuntimääristä.

Tarvitaan vankkaan arvopohjaan rakentuvaa periaateohjelmaa, joka koskee kaikkia kieliä kaikilla asteilla ja myös kielilainsäädännön toteutusta. Pelkkä kielistrategia voi muotoutua hyvin pinnalliseksi hallinnon tuottamaksi keinoluetteloksi.

Periaateohjelman laadintaan tarvitaan eri osapuolia edustava ryhmä, ei selvitysmiestä eikä hallinnon asettamaa ryhmää. Ohjelman laatiminen tulee kirjata seuraavaan hallitusohjelmaan.

Laurén on Vaasan yliopiston ja Takala Jyväskylän yliopiston emeritusprofessori.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi