Koulu ei ymmärrä lasten mediakulttuuria

Mediaympäristössä lapset ovat toimijoita, mutta koulussa heillä on vain vähän sananvaltaa.

Multimediaa visuaalisine ja virtuaalisine maisemineen voidaan kutsua lasten ja nuorten kotiseuduksi, missä he pelaavat, viihtyvät, seurustelevat, oppivat, riitelevät ja elävät. Ennen kaikkea se on sosiaalisuuden muoto, jonka he ovat ottaneet omakseen.

Mediakulttuurin vahvistumisen ansiosta nykylapset ja -nuoret ovat monilukutaitoisia. He lukevat tekstin ohella visuaalisia viestejä ja liikkuvaa kuvaa. Kuilu nuorten mediakulttuurin ja koulun tekstikäytänteiden välillä on revennyt. Kyse ei ole yksinomaan tekstimaailmojen erkaantumisesta vaan kuilusta elämismaailmojen välillä.

Pahimmillaan oppilaat eivät saa oppia itselleen ja aikakaudelle luontaisella tavalla vaan joutuvat jättämään ison osan oppimaansa koulun ulkopuolelle. Työelämässä taas edellytetään monia mediakulttuurille ominaisia toimintatapoja, kuten useiden asioiden tekemistä yhtä aikaa, valmiutta siirtyä nopeasti aiheesta toiseen, oman persoonan peliin panemista sekä tunteiden työstämistä.

Myöskään uudet luokanopettajat eivät voi hyödyntää oppimaansa. Mikä muu korkeakoulutettu ammattikunta joutuu olemaan huolestunut siitä, voiko opiskeluaikana hankitun osaamisen ja ammattitaidon ottaa käyttöön työelämässä? Tutkimusten mukaan uudet opettajat joutuvat ensimmäisen työvuotensa aikana sopeutumaan koulun vallitsevaan toimintakulttuuriin ja unohtamaan uudet ja ajanmukaiset opetusmenetelmät.

Ei ole ihme, että mediaympäristöt houkuttavat lapsia: niissä he ovat toimijoita, jopa tiedon tuottajia. Sitä vastoin heillä on hyvin vähän sananvaltaa siihen, millainen heidän oppimisympäristönsä on.

Luin hiljattain koulusta tulleen tiedotteen, jossa toivotaan, ettei koulun alueella ja välitunneilla käytettäisi kännyköitä "epäasiallisesti", kuten musiikin kuunteluun ja valokuvien ottamiseen. Herää kysymys, oliko oppilaita kuultu päätöksen tekemisessä ja otettu siihen mukaan.

Koulussa opiskelu on rajattu fyysiseen kouluympäristöön ja koulun määrittämiin sisältöihin. Käsitys oppimisesta ja opetuskäytännöt ovat muuttuneet vain vähän. Ajatellaan vaikkapa oppiainejakoa tai luokkahuonekulttuuria. Peruskoulun opetussuunnitelma ei juuri anna mahdollisuuksia hyödyntää koulun ulkopuolella opittuja taitoja kouluopinnoissa.

Parinkymmenen vuoden kuluttua opettajainhuoneita ei välttämättä enää ole. Eri ammattikunnat – opettajat, työnohjaajat, yhteisöpedagogit ja kuraattorit – työskentelevät ryhmissä oppimisen ja hyvinvoinnin keskuksissa, joita perinteen vuoksi kutsutaan yhä kouluiksi. Oppilaat ovat läsnä sekä fyysisesti että virtuaalisesti ikä- ja kehitysvaiheensa ja opetettavien ainekokonaisuuksien mukaan.

Tällöin pidetään selvänä, että oppimisen ja kehittymisen perusta on hyvinvoinnissa, terveydessä ja eriarvoisuuden minimoimisessa. Myös erikoistuminen rakentuu tälle pohjalle. Oppiminen tapahtuu projekteissa, joissa yhdistyvät teoreettisuus ja käytännön työ.

Tulevaisuudessa kunnissa voi myös toimia pedagogisia johtajia, joiden tehtävänä on verkottaa kulttuuri- ja liikuntatoimi, järjestöt ja yritykset osaksi koulun oppimisympäristöjä. Myös eri kouluasteet tekevät yhteistyötä keskenään.

Kaikki tämä on mahdollista, jos opetuksen kehittäjät uskaltavat irtautua satavuotisesta perinteestä. Nähdäkseni työelämässä on enää harvoja piirteitä vuosisadan takaa – ajalta, johon nykyajan koulun käytännöt perustuvat.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi