Kriisinhallinta vaatii asennetta ja osaamista

Kansainvälinen yhteisö ja sen harjoittama kriisinhallinta joutuvat vielä kamppailemaan omien ongelmiensa kanssa ennen kuin ne pystyvät tehokkaasti vaikuttamaan kärjistyviin kriiseihin Afganistanissa ja Afrikassa.

Kriisinhallinnan suurimmat ongelmat liittyvät asenteisiin ja osaamiseen. Väärä asenne ja osaamattomuus vaikeuttavat vieaassa ympäristössä toimimista: ihmisiin, uskontoihin ja kulttuureihin suhtaudutaan ylimielisesti tai halveksuen.

Uskonnon, kulttuurin ja tapojen suomia mahdollisuuksia rauhaan ja kehitykseen ei osata tai haluta käyttää. Kansainväliset sotilas- ja siviiliasiantuntijat mestaroivat paikallisessa elämässä. Onnistumiset esitetään omina ansioina, kun taas vaikeudet pannaan paikallisten ongelmien syyksi.

Nykyisiä kriisejä ja sotia ei vallitsevan käsityksen mukaan voiteta sotimalla. Sotilaallisin keinoin ei saavuteta eikä ylläpidetä ainakaan pysyvää rauhaa tai kehitystä sen paremmin ihmisten mielissä kuin maantieteellisillä alueillakaan.

Kriisinhallinnan uusiksi ratkaisuiksi esitetään usein sotilaallisten keinojen ja siviilikeinojen yhdistämistä. Tällöin ei kuitenkaan tarkemmin määritellä, mitä nämä keinot olisivat tai voisivat olla.

Ajatus keinojen yhdistämisestä on sinänsä oikea, mutta asiasta puhutaan ja siitä tehdään päätöksiä tuntematta tarkemmin siviilikriisinhallinnan tai kehitystyön käytäntöjä. Vielä vähemmän on pohdittu sotilaallisen kriisinhallinnan, siviilikriisinhallinnan ja kehitystyön vaikutusten yhteen sovittamista sekä varsinaisessa kriisiympäristössä tehtävää yhteistyötä ja työnjakoa.

Kansainväliset konseptit ovat uusia, ja kokemuksia on kerätty vähän; kokemusten puuttuessa puhutaan käsitteestä, kriisinhallinnan kokonaisvaltaisuudesta.

Turvallisuuden ja kehityksen nimissä suunnitellaan pääasiassa paikallisten turvallisuusjoukkojen nopeaa lisäämistä. Rahaa käytetään kehitykseen eli ihmisiä houkuttelevan elintason, työn ja tulojen parantamiseen. Toiminnan painotus on määrässä sekä oletuksessa, että kansainvälisiä sotilasjoukkoja tarvitaan sitä vähemmän, mitä enemmän koulutetaan paikallisia turvallisuusjoukkoja.

Kehitysvarojen käyttö kriisialueilla noudattaa harvoin niitä hyväksi todettuja periaatteita ja menetelmiä, joilla kehitystyö on itse saanut kestäviä tuloksia. Kiireinen ja koordinoimaton kansainvälinen kriisinhallinta unohtaa helposti jopa siihen osallistuvien maiden omat käsitykset esimerkiksi puolustusvoimien ja poliisin erilaisista rooleista yhteiskunnassa.

Poliisi ei voi missään toimia ilman oikeuslaitosta eikä oikeuslaitos ilman lainsäädäntöä, joka puolestaan ei synny ilman poliittista järjestelmää, johon kansa osallistuu - toivottavasti - omasta tahdostaan. Nämä seikat eivät ole itsestään selviä kriisiympäristössä. Kriisinhallinnasta tulee osa ongelmaa, ellei sekä paikallisessa että kansainvälisessä työssä noudateta yhteisiä, universaaleja periaatteita.

Yhdysvalloilla on johtava rooli Afganistanin kriisinhallinnassa. Presidentti Barack Obama on joutunut lisäämään huomattavasti sotilasjoukkojen määrää, mutta hän on korostanut myös siviilitoimien merkitystä kriisinhallinnassa.

Sotilaallisten ja siviilitoimien yhdistäminen toistuu eurooppalaisissa näkemyksissä, vaikka kukaan ei ole vielä asiantuntevasti esittänyt, mitä kriisinhallinnan sotilaalliset ja siviilitoimet ovat ja miten niillä saadaan uusia ratkaisuja.

Euroopan unioni on toistaiseksi ainoa organisaatio, joka on kyennyt kehittämään sekä siviilikriisinhallintaa että sotilaallisia konsepteja ja hankkimaan niistä kokemusta. Operaatioita on ollut jo parikymmentä, useimmat ainoita laatuaan.

EU ei kykene samanlaiseen sotilaalliseen toimintaan kuin Nato, mutta Afganistanissa se kouluttaa ja kehittää paikallisia poliiseja ja oikeuslaitoksen edustajia. EU ei ole kuitenkaan tärkein poliisien kouluttaja, vaan suurin osa koulutuksesta on sotilaiden ja ulkopuolisten turvayritysten vastuulla.

Suomi sai viime vuoden marraskuussa valmiiksi kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan strategian. Edellisvuonna valmistui siviilikriisinhallinnan strategia. Myös sotilaallisella kriisinhallinnalla on oma konseptinsa. Kaikki strategiat noudattavat turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa.

Suomi on perinteisesti tehnyt paperityönsä hyvin, mutta kokemusta uusista konsepteista ja politiikkapapereista operatiivisessa työssä ja toiminnassa on vasta vähän - tuloksia ei ole vielä ollenkaan.

Ilman kriisinhallintatyön yhteydessä tapahtuvaa tutkimusta ja toiminnan tulosten tarkastelua ei synny uutta tietoa siitä, miten maailman kriisejä voidaan ratkaista nykyistä paremmin ja nopeammin.

Viranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja tieteellisen tutkimuksen tiivis yhteistyö antaa Suomelle hyvät mahdollisuudet alan innovaatioon ja osaamisen vientiin.

Osaamisensa puolesta Suomi voisikin ohjata Obaman hallintoa ja EU:ta kriisinhallintaa koskevissa kysymyksissä sen sijaan, että se tyytyy kuuliaisesti kuuntelemaan, mitä muut ovat päättäneet ja mitä siltä odotetaan.

Ilman omaa laatutyötä kriisinhallinta voi johtaa ikäviin ja yllättäviin tuloksiin, jos operaatioissa koulutetut ja varustetut paikalliset joukot kääntävät aseet väärään suuntaan. Tällöin enemmän rahaa käyttävä on paremmassa turvassa kuin vähemmän rahaa käyttävä.

Kirjoittaja on sisäministeriön siviilikriisinhallinnan
virkamies, joka on toiminut YK:n, EU:n, Etyjin ja Naton kriisinhallintatehtävissä
vuodesta 1993.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi