Kuka sanoisi, että meidän pitää auttaa?

Ei joululahjoja, vaan vuohi Sri Lankaan. Ei maljakkoa hääparille, vaan malariaverkkoja Afrikkaan. Ei kukkia arkun päälle, vaan ammatti perulaiselle naiselle. Ja henkilökohtainen suosikkini: nopea päätös lahjoittaa veronpalautusrahoilla ympärileikkauksen korjausleikkaus somalialaiselle naiselle.

Vaihtoehtolahjat ovat nerokkaasti tuotteistettua hyväntekeväisyyttä. Olemme niin yksinkertaisia, että autamme kärkkäämmin, kun apu on konkretisoitu. Olemme myös niin kyllästettyjä tavaralla, että vaihtoehtolahjoille on kysyntää.

Voi tietenkin miettiä, jäävätkö jalkoihin ne, jotka eivät osaa muotoilla avuntarvettaan ja kaupata sitä netissä. Toimituksessa ideoitiin taannoin lahjoja kotoisille kohteille: Lahjoita toppakengät Reiskalle! Klamydialääkkeet Raijalle? Taltutusspraytä väkivaltaista miestä vastaan, 8 euroa pullo!

Auttamista voi toki edelleen väistellä vaikkapa päättämällä, että vaihtoehtolahjat ovat silkkaa tekopyhyyttä: ostetaan pala illuusiota kehitysmaan lapsesta, joka hymyilee matkalla kouluun, mutta pidetään itse kaikki tämä yltäkylläisyys.

HS:n taloussivuilla kerrottiin äskettäin mikrolainoittajiin kohdistuneista epäilyistä (HS 28. 12.). Rutiköyhiltä kiskotaan törkeitä korkoja, ja intialaisten viljelijöiden itsemurha-aallon syyksi arvaillaan velkakierrettä. Jopa Nobel-palkittua Muhammad Yunusia epäillään apuun tarkoitettujen rahojen pimittämisestä. Yksi viime vuosien hyväntekeväisyyshittihän ovat olleet mikroluotot: ei passivoivaa tavaran rahtaamista köyhille, vaan alkusysäys, jolla saa oman pikkubisneksen pyörimään.

Vaikka epäilyt eivät liity vaihtoehtolahjoihin, mikroluotot herättävät samat kysymykset kuin kaikki muukin välillinen auttaminen: Meneekö apu perille? Pitäisikö sittenkin keskittyä vain omiin huoliinsa?

On tietenkin masentavaa, että hyväntekeväisyysbisnekseen tunkee roistoja, mutta mitä me sitten odotimme? Että ihmisen ahneus, oman edun tavoittelu ja kiero luonne olisivat länsimaisia erityispiirteitä? Ihan niin helpoksi auttamista ei sentään ole tehty, ettemme joutuisi välillä pettymään – sekä järjestöihin että ihmisiin.

Toisenlaisiakin tarinoita kuitenkin on.

Amerikkalaiset Pulitzer-palkitut toimittajat Nicholas Kristof ja Sheryl Wudunn kertovat kirjassaan Puolikas taivasta lukemattomista naisista ja tytöistä, joiden elämä on muuttunut täysin, koska joku on päättänyt antaa omastaan.

Johanna Korhonen kirjoitti juuri tästä kirjasta HS:n kulttuurisivulle kolumnin Naisten tuhoamisesta (HS 1. 12.). Kirjoituksesta tuli yksi HS.fi:n viime vuoden seuratuimmista keskustelun aiheista, ja sitä jaettiin kymmenillätuhansilla Facebook-seinillä. Itse teippasin Korhosen kolumnin kaapin oveen ja annoin sille nimeksi "Miksi olen feministi".

En ole feministi siksi, että kaikista suomalaisista naisista pitäisi tulla johtajia, vaan siksi, että naisten asiat ovat maailmassa ihan päin helvettiä – ja kyse on nimenomaan sukupuolesta, ei yleisestä kurjuudesta.

Puolikas taivasta löi läpi juuri konkreettisuutensa takia. Aivan kuten Korhosen kolumnikin.

Joka vuosi yli kaksi miljoonaa tyttöä katoaa. Joka kymmenes sekunti tytöltä leikataan veitsellä tai partaterällä sukuelimet pois.

Vuosittain yli puoli miljoonaa naista kuolee raskauteen tai synnytykseen. Joukkoraiskauksia, kunniamurhia, happoa kasvoille, tuhansittain bordelleihin teljettyjä pikkutyttöjä.

Puolikas taivasta ehdottaa suorin sanoin, että jokainen tekisi jotain. Se myös kehottaa lähtemään itse paikalle auttamaan ja näkemään, miksei hyvääkään tarkoittava apu aina toimi.

Kirja listaa, millaisilla – usein mitättömillä – summilla koulutettaisiin lapset, korjattaisiin silvotut tytöt tai pelastettaisiin synnytyksiin kuolevia äitejä. Se on täynnä sensaatiomaisia tietoja ja loputonta optimismia.

Tämä on vaihtoehtolahjankin ansio. Se lähestyy absoluuttista kurjuutta ratkaisukeskeisesti, yksilön kautta. Maailma ei yhdellä lahjalla pelastu, mutta jonkun ihmisen ihan koko elämä voi muuttua.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi