Kulttuuri osaksi muistisairaan hoitoa

Ihmiset tarvitsevat monipuolista mielen ja ruumiin askartelua työn vastapainoksi. Siksi harrastuksia pidetään toivottavina. Ne ovat tärkeitä myös sosiaalisten suhteiden kannalta. Myös seniorikansalaisia kannustetaan aktiivisuuteen joutenolon asemasta.

Jos ihminen päätyy toimintakyvyn vakavan huonontumisen, kuten muistisairauden, takia pitkäaikaiseen laitoshoitoon, hänen elämänsä voi muuttua dramaattisesti. Elämä saattaa supistua lähinnä ruokailuksi ja sen odottamiseksi.

Ympärivuorokautisissa hoitoyksiköissä asukkaiden päivään voi sisältyä paljon yksin istumista vailla mahdollisuutta tehdä mitään. Tällainen passiivisuus on omiaan aiheuttamaan vetäytymistä omiin maailmoihin tai hankalaa käyttäytymistä.

Dementoivasta sairaudesta kärsivä ihminen ei kuitenkaan ole pelkästään muistisairas. Hänellä on elämänhistoria ja säilyneitä taitoja, eikä tarve toimia sekä psyykkisesti että fyysisesti, omien voimien rajoissa, häviä minnekään - päinvastoin.

Kun ympäristö ja tapahtumat muuttuvat vaikeammin ymmärrettäviksi, elämänhallinnan ja tarkoituksenmukaisuuden tunteita tulisi ruokkia järjestelmällisesti sopivalla toiminnalla ja vuorovaikutuksella.

Tutkimukset osoittavat, että muistisairaat ihmiset hyötyvät esimerkiksi laulutuokioista, ohjatusta liikunnasta, tanssista ja maalaamisesta - sairauden vaikeusasteesta riippumatta.

Hyöty perustuu moniin tekijöihin. Kun ihminen esimerkiksi maalaa, hän samalla suunnittelee, ennakoi, vertailee ja päättelee. Silmien ja käden koordinaatio stimuloi visuaalista ja sensomotorista aivokuorta. Hahmottaminen ja mielleyhtymät puolestaan aktivoivat muisti- ja tunnekeskuksia. Haurastunut tunne itsestä jäsentyy samalla ainakin hetkellisesti.

Laulamisen ja musiikin tiedetään parhaimmillaan edistävän muun muassa liikkumista, ryhtiä ja syömistä sekä - tilanteesta riippuen - virkistävän tai rauhoittavan.

Mieluisan laulun laulaminen vaikkapa suihkun yhteydessä voi luoda turvallisen tunnelman, jolloin peseytyminen sujuu vaikeuksitta. Hoitajakin voi tällöin muuttua luovan prosessin osanottajaksi sen sijaan, että hän toimisi ainoastaan hoitotoimenpiteen suorittajana.

Miksi luovia, kulttuurisia työkaluja ei sitten käytetä jatkuvasti?

Syitä sille, miksei kulttuuritoiminta ole vakiintunut osaksi hoitotyötä, lienee monia. Hoitotyö saatetaan mieltää vain perushoidosta huolehtimiseksi.

Kulttuuriosaamista ei yleensä huomata ravita. Ei tulla ajatelleeksi, että moni hoitaja voisi käyttää musiikkia tai tanssia osana perushoitoa tai järjestää toimintatuokion, jos saisi sopivaa opastusta ja rohkaisua.

Muistisairaita hoitavien kynnys käyttää esimerkiksi omaa lauluääntä työssä on usein korkea. Myös työyhteisön tuen puute voi estää laulamisen tai muun kulttuurisen hoitomuodon.

Hyvin alkanut "toisin hoitaminen" voi tyssätä työkaverin kyseenalaistavaan asenteeseen. Toisaalta hoitajat ovat kertoneet myös monista hienoista kokemuksista laulaen hoitamisesta.

Ammattitaiteilijoiden ja vapaaehtoisten auttajien vierailut hoitolaitoksissa ovat välttämättömiä.

Mielekästä toimintaa ei voi kuitenkaan rakentaa vain vierailijoiden tai askarteluohjaajien varaan, vaan asukkaiden päivä on pitkälti yksikön hoitajien varassa.

Esimerkiksi laitosapulainen voisi hoitaa pientä yrttitarhaa yhdessä asukkaiden kanssa. Lähihoitaja voisi puolestaan käynnistää yhteislaulun ruokaa jaettaessa.

Viime kädessä kyse on ihmisten kohtaamisesta. Toimintakulttuuri, jossa hoitajat käyttävät luovasti omia vahvuuksiaan, koituu sekä asukkaiden että henkilökunnan hyvinvoinnin parhaaksi.

anummine@siba.fi

Kirjoittaja on psykologi, joka toimii hoitolaitosten kulttuuritoiminnan edistämisen läänintaiteilijana Uudellamaalla.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi