Kulttuurijournalismi on kriisissä

Kulttuurijournalismi on kriisissä. Se ei johdu kulttuuritoimittajista vaan mediataloista.

Murroksessa oleva media oireilee paniikissa ja sopulimaisesti. Internetiä ei osata käyttää. Rahaa palvotaan. Juoruja levitetään sisältöjen kustannuksella. Lukijoita, kuulijoita ja katsojia aliarvioidaan.

Toimittajakunta halutaan ulkoistaa alihankkijoiksi. Hyvä toimittaja on yleistoimittaja, joka tekee liukuhihnalla jutun tai kaksi päivässä mille sivulle tahansa ja lisäksi internetiin. Hän raahaa pientä kameraa mukanaan tarjotakseen internetsivuille totaalisen yhdentekeviä ja merkityksettömiä videoklippejä vain, jotta syntyisi illuusio ajan hermolla olemisesta. Uupunut yleistoimittaja ei ehdi taustoittaa, olla kriittinen tai tarkistaa lähteitään vaan toistaa sen, mitä lehdistötilaisuuksissa tarjoillaan.

Lehtien kulttuuriosastot on näivetetty kertomaan kulttuurin euroista ja tuotannoista. Pyhäinpäivänä Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääsivulla oli iso juttu Katri Helenasta sekä neljä tuotantoja, levikkejä ja euroja koskevaa pikku-uutista. Edes pääjutussa Katri Helenasta ei käsitelty hänen taiteensa sisältöä ja tavoitteita vaan ulkonaisia seikkoja, kuten että tyttäret ovat mukana levyllä.

Seuraavana maanantaina TV1:n kulttuuriuutisten pääjutut kertoivat suurituloisista taiteilijoista sekä siitä, etteivät taiteilijat uskalla ruveta yrittäjiksi. Taiteilijoiden ansioista ja kustannusalan sisäisistä juonitteluista riittikin sitten juttua koko viikoksi.

Uutisaiheiksi kelpaavat siis raha, skandaalit, ristiriidat, myöhästymiset, levikit ja muu, jolla ei ole mitään tekemistä niiden asioiden kanssa, joita taide yrittää tehdä näkyviksi. Kulttuuri näivetetään tuotteiksi ja kulutukseksi. Rohkenen kuitenkin väittää, että suuri osa yleisöstä pohdiskelee juuri niitä peruskysymyksiä, joita eri taiteenalatkin käsittelevät.

Klassisen musiikin harrastus mainitaan usein esimerkkinä eliittikulttuurista, mikä on silkkaa tietämättömyyttä. Maassamme on kukoistava kuorokulttuuri, ja jokainen kuorolaulaja on myös klassisen musiikin kuluttaja, samoin musiikkiopistojen nuoret. Kirjastotilastojen mukaan Suomi on lukukansaa, joka lienee kiinnostunut muustakin kuin kirjojen levikistä tai nettisivustojen juoruista.

Suomen arvostelijain liiton, Kulttuurirahaston ja mediatalojen yhdessä perustama portaali (www.kritiikkiportti.fi), josta löytyvät lähes kaikki Suomessa julkaistavat arvostelut, antaa kulttuurikritiikin tilasta monipuolisemman ja optimistisemman kuvan kuin voi saada, jos seuraa vain muutamaa tiedotusvälinettä. Maakuntalehdet sentään vielä julkaisevat kritiikkiä. Samaa teosta käsittelevien arvostelujen vertailu on lukijalle antoisaa.

Ylen radio ykkösessä tehdään vielä kulttuurijournalismia, joka jo miltei kokonaan puuttuu muualta: keskitytään sisältöihin, kaivetaan loputtomasti puheenaiheita taideteoksista, taustoitetaan ja suhteutetaan taidetta kulttuurihistoriaan ja muuhun yhteiskuntaan. Classic Radion lopettamisen jälkeen Ylellä olisi ollut tuhannen taalan paikka lisätä klassisen musiikin tarjontaa ja kaapata kanavan kuuntelijat, mutta sen sijaan ykköskanavallekin lisätään samaa uutis- ja ajankohtaispuuroa, jota tulee joka tuutista.

"Laaja kulttuurinäkemys" on hyvin usein osoittautunut silkan kulttuurivihamielisyyden synonyymiksi.

Hyvien aiheiden löytämiseksi tarvitaan pikkuisen tietoa ja sivistystä, mikä mediaa nykyään hallitsevassa juppitoimituspäällikköportaassa tuntuu olevan kirosana. Jos nihilistinen toimituspäällikkö ei näe kulttuurissa muuta kuin rahareiän, se ei tarkoita, että yleisö mieltäisi kulttuurin euroina. Kyse on yksinkertaisesti arviovirheestä ja näköharhasta.

Taide ja kulttuuri voivat huonosti ilman taidepuhetta, julkista palautetta ja vuorovaikutusta. Kärjistetysti voi väittää, että lehdistö laiminlyö tiedotustehtäväänsä jättämällä suuren ja olennaisen osan kulttuurista kokonaan käsittelemättä.

Suomi markkinoi itseään ulkomailla kulttuurillaan, mutta kotimaan mediataloilla ei riitä usko - tai tieto.

Luulen, että ratkaisu painetun joukkoviestinnän kriisiin löytyisi sisällöistä ja taustoituksesta, katseesta syvyys- eikä leveyssuuntaan.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja, arvostelija ja dokumenttiohjaaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi