Kuluttajansuoja vaakalaudalla EU:ssa

Euroopan unionin komissio julkaisi viime lokakuussa kuluttajien oikeuksia koskevan direktiiviehdotuksen. Sen tarkoituksena on korvata neljä vuosina 1985–1999 hyväksyttyä kuluttajan asemaa koskevaa direktiiviä.

Keskeisenä erona korvattaviin direktiiveihin on ehdotuksen täysharmonisoiva luonne. Uusi direktiivi ei enää salli, että jäsenvaltiot voivat halutessaan antaa kuluttajille direktiivin säännöksiä parempaa suojaa, vaan se määrää sekä suojan vähimmäis- että enimmäistason.

Direktiivin pääasiallisena tavoitteena on sisämarkkinoiden toiminnan edistäminen poistamalla jäsenvaltioiden kansalliseen lainsäädäntöön perustuvia eroja.

Ongelmallista on kuitenkin, ettei ehdotuksessa säännellä monia keskeisiä sopimusoikeudellisia kysymyksiä, joiden harmonisointi on välttämätöntä, jos todella halutaan poistaa jäsenvaltioiden välisiä eroja.

Hyvä esimerkki tästä on, ettei vahingonkorvauksen edellytyksiä säännellä lainkaan.

Direktiivin toinen keskeinen tavoite on korkeatasoinen kuluttajansuoja EU-maissa. Valitettavasti direktiiviehdotus ei nykyisessä muodossaan edistä tämänkään tavoitteen toteutumista.

Syynä on se, että ehdotus rakentuu pitkälti niiden vanhojen direktiivien varaan, jotka sen on tarkoitus korvata. Nämä ovat kuitenkin luonteeltaan minimidirektiivejä, joiden tarkoituksena on varmistaa tietty kuluttajansuojan vähimmäistaso.

Kun vähimmäissuojasäännöksistä tehdäänkin enimmäissuojasäännöksiä, on selvää, että tuloksena ei voi olla korkeatasoinen kuluttajansuoja.

Nyt näyttää pikemminkin toteutuvan täysharmonisointiin liittyvä kauhuskenaario: uusien kuluttajaoikeudellisten direktiivien suojan taso ei määräydy edes jäsenvaltioiden kuluttajansuojan keskitason vaan sen alhaisimman tason perusteella.

Yksi keskeinen heikennys kulutustavaroiden kauppaa koskevan sääntelyn osalta on myyjän lakisääteisen virhevastuun rajaaminen kahteen vuoteen. Nykyään vastuuta ei ole Suomessa ajallisesti rajattu, vaan myyjä voi joutua vastuuseen vielä kahden vuoden jälkeenkin, mikäli tavarassa havaitaan vika, joka on ollut siinä piilevänä jo kaupantekohetkellä.

Ajallisesti rajoittamattomalla vastuulla voi olla käytännön merkitystä etenkin, kun kyseessä ovat kestokulutushyödykkeet, joiden keskimääräinen käyttöikä on 5–10 vuotta.

Esimerkiksi television ostaja voinee hyvällä syyllä olettaa, että vastaanottimen kestoikä on yli kaksi vuotta.

Virhevastuun ajallinen rajaaminen kahteen vuoteen on ongelmallista myös kuluttamisen ympäristövaikutusten kannalta. Rajaus ei kannusta valmistamaan laadullisesti kestäviä hyödykkeitä. Sillä annetaan valmistajille täysin vastakkainen signaali: riittää, kun valmistatte televisioita, jotka kestävät kaksi vuotta.

Myös kohtuuttomien sopimusehtojen sovittelumahdollisuus on ollut meillä perinteinen kuluttajansuojan muoto. Nyt sovittelua ollaan rajaamassa koskemaan vain vakioehtoja.

Yksilöllisesti sovitut ehdot jäävät kokonaan sovittelumahdollisuuden ulkopuolelle, vaikka tällaisissakin tapauksissa esiintyy runsaasti ota tai jätä -tilanteita.

Komissiolta onkin jäänyt huomaamatta, että kuluttajan heikko asema suhteessa elinkeinonharjoittajaan ei uuden direktiivin myötä parane tapauksissa, joissa osapuolet sopivat ehdoista kahden kesken.

Nämä kuluttajansuojan heikennykset ovat johtamassa varsin erikoiseen tilanteeseen: ensisijaisesti muihin kuin kuluttajasopimuksiin sovellettava sopimusoikeudellinen sääntely tarjoaa direktiiviehdotusta parempaa suojaa.

Ehdotuksen hyväksyminen nykyisessä muodossaan herättäisikin kysymyksen, voisiko kuluttaja halutessaan luopua siitä suojasta, jota hänen turvakseen laadittu sääntely antaa, ja sen sijaan vedota yleisiin sopimusoikeudellisiin säännöksiin.

Kuluttajansuojan alkuperäisten tavoitteiden näkökulmasta tällainen tilanne olisi enemmän kuin nurinkurinen.

klaus.viitanen@helsinki.fi

Kirjoittaja toimii kuluttajaoikeuden opettajana Helsingin yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi