Lääketieteelle ei ole tieteen kriteerit täyttävää vaihtoehtoa

Niin sanotusta puoskarilaista käydyssä keskustelussa on esitetty monenlaisia väitteitä lääketieteestä ja vaihtoehtohoidoista. Lääketieteen edustajat ovat varoitelleet vaihtoehtohoitojen vaaroista ja päinvastoin – ja molemmat ovat olleet osaltaan oikeassa.

Keskustelua on vaikeuttanut käytetyn sanaston kirjavuus. Yliopistoissa opetettavan lääketieteen ulkopuolelle jäävistä hoidoista ja parantajista on käytetty monenlaisia nimityksiä, joilla on pyritty tekemään pesäeroa viralliseen lääketieteeseen. Tätä eroa ovat halunneet selkeyttää sekä näiden hoitojen että lääketieteen edustajat.

Vaihtoehtolääkintä kuulostaa siltä kuin se olisi aidosti vaihtoehto jollekin. Jotkut ilmoittavat harjoittavansa täydentävää lääketiedettä ikään kuin heillä olisi hallussaan tavanomaisen lääketieteellisen tiedon lisäksi jotakin tärkeää ja tehokasta. Uskomuslääkintä taas on toisella tavoin leimaava käsite: sen käyttäjä tuntuu vihjaavan, että hän itse harjoittaa lääkintää, joka perustuu yksinomaan tutkittuun tietoon.

Virallisen lääketieteen käsitettä ei ole sen helpompi määritellä: virallisuudesta ei usein ole yksimielisyyttä edes yhden maan sisällä. Perinteinen lääketiede taas voi tarkoittaa melkein mitä tahansa.

Koululääketiede on suomennos vanhasta saksalaisesta sanasta Schulmedizin, joka rajautuu siihen, mitä lääkärikoulussa opetetaan, ottamatta huomioon ajallisia ja paikallisia eroja. Näyttöön perustuva lääketiede puolestaan on uusi käsite, jolla tutkitut hoitomenetelmät on pyritty erottamaan sellaisista menetelmistä, jotka eivät perustu luotettavaan tieteelliseen arvioon.

Käsite vaihtoehtolääketiede tarkoittaa, että on olemassa tarkasti rajattavissa oleva lääketiede ja sille jokin vaihtoehto. Jos vaihtoehtolääketiede olisi todella olemassa, sen olisi johdettava – vaihtoehtoisilla menetelmillä – samanlaisiin tuloksiin kuin lääketieteen. Hoidon syy-yhteys paranemiseen tulisi voida osoittaa tieteellisesti.

Vaihtoehtohoitojen edustajien väite on, että hoidoilla saadaan hyviä tuloksia ja jopa ilman sivuvaikutuksia.

Homeopaattien tavallisesti käyttämä esimerkki on korvatulehduskierteessä oleva lapsi, joka on homeopatian avulla päässyt kierteestään. Ajallinen yhteys hoidon ja paranemisen välillä ei kuitenkaan kerro mitään niiden välisestä syyyhteydestä. Valtaosa korvatulehduksista paranee itsestään, ja kierrekin loppuu lapsen varttuessa, yleensä viimeistään kolmannella ikävuodella.

Vaihtoehtohoitoihin liitetyt hyvät tulokset johtuvat monissa tapauksissa niin sanotusta hoivavaikutuksesta, joka tarkoittaa potilaan kokemusta kohdatuksi ja hoidetuksi tulemisesta. Tämä on tärkeä paranemista tukeva hoitoprosessin tekijä, joka toimii missä tahansa hyvässä hoitosuhteessa, myös lääketieteeseen perustuvassa hoidossa.

Vaihtoehtohoitojen edustajat suhtautuvat eri tavoin tieteelliseen tutkimukseen.

Esimerkiksi jotkut homeopatian harjoittajat vetoavat aihepiiristä tehtyihin vertailututkimuksiin, toiset taas väittävät, että lumekontrolloitu vertailututkimus ei ole mahdollinen, koska hoito määritellään aina yksilöllisesti. Jälkimmäinen väite ei ole uskottava, koska vertailututkimuksessa tehtävä satunnaistaminen homeopaattista valmistetta saavien ryhmään ja lumelääkeryhmään voitaisiin tehdä yksilöllisen hoidon määrittelyn jälkeen.

Vaihtoehtohoitojen puolestapuhujat valittavat myös sitä, että heidän edustamiensa hoitojen tieteelliseen tutkimukseen ei anneta julkista rahoitusta. Selitys on yksinkertainen: rajallisia tutkimusvaroja ei kannata investoida tutkimukseen, jonka tarkoituksena on todentaa tai kumota äärimmäisen epätodennäköisiä väitteitä.

On myös syytä kysyä, onko erilaisilla vaihtoehtohoidoilla lopulta muuta yhteistä kuin se, että niitä ei opeteta virallisessa koulutusjärjestelmässä. Mukaan mahtuu hyvin sekalainen joukko erilaisia hoitomuotoja ja kokonaisia ideologioita. Vaihtoehtohoidon käsite syntyi vasta 1970-luvulla Yhdysvalloissa, vaikka osa hoitomuodoista on ihmisen vanhaa hoitamisen perinnettä.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa täysjärkisen aikuisen potilaan pitää halutessaan voida valita mitä tahansa hoitoja, myös vaihtoehtohoitoja. Vaihtoehtolääketiedettä ei kuitenkaan ole olemassa. On vain yksi lääketiede, jossa taudin syitä ja hoitoja tutkitaan systemaattisesti tieteellisin menetelmin.

Tieteen kriteerejä ovat edistyvyys ja kriittisyys. Lääketieteen historia on täynnä esimerkkejä hoidoista, jotka ovat olleet laajassa käytössä mutta joista on sittemmin luovuttu niiden osoittauduttua tieteellisessä tarkastelussa hyödyttömiksi. Tämä prosessi ei tule luultavasti koskaan valmiiksi.

Lääketiedettä ei olisi olemassa ilman potilaita ja lääkäreitä. Sen ydin on viime kädessä moraalinen. Lääketiede saa oikeutuksensa ihmisen sairaudesta ja haavoittuvuudesta; se etsii tieteellisesti kestäviä keinoja sairauksien lievittämiseen ja parantamiseen.

Lääketiedettä ei kuitenkaan ole mahdollista määritellä niin, että erilaiset ilmiöt rajattaisiin jäännöksettä lääketieteen sisä- tai ulkopuolelle. Suomen kielen sana lääketiede onkin hieman epätarkka vastine latinalaisperäiselle sanalle medicina, joka tarkoittaa parannustaitoa ja sisältää sekä lääkärin käytännön toiminnan että sitä ohjaavan teorian.

Ranskalainen lääkäri ja filosofi Georges Canguilhem kirjoitti vuonna 1946, että lääketiede "ei näyttäydy meille tarkkaan ottaen yhtenä tieteenä vaan ikään kuin tekniikkana tai taitona monien tieteiden risteyskohdassa". Arkkiatri Risto Pelkonen on puolestaan todennut, että "lääketiede ei ole pelkkää tiedettä vaan yhdistelmä tiedettä, taidetta, käsityötä ja lähimmäisenrakkautta".

pekka.louhiala@helsinki.fi

raimo.puustinen@pihlajalinna.fi

Louhiala on lastentautien

erikoislääkäri ja lääketieteen etiikan dosentti, Puustinen

yleislääketieteen erikoislääkäri ja filosofian tohtori.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi