Lapsen oikeuksien sopimus on hyvä työkalu

Lapsen oikeuksien sopimus täyttää tänään 20 vuotta. Juhlan kunniaksi onaiheellista luonnehtia sitä, mikä sopimus on ja mitä se ei ole.

Kaikkiaan 54 artiklaa käsittävä lapsen oikeuksien sopimus sitoo sen ratifioineita YK:n jäsenvaltioita. Se ei ole pelkkä tavoitekokoelma, kuten oli vuoden 1959 lapsen oikeuksien julistus. Koska tuo 10 artiklaa käsittänyt julistus korvattiin uudella sopimuksella, siihen vetoaminen ei enää ole perusteltavissa.

Lapsen oikeuksien sopimus koskee alle 18-vuotiaiden ihmisoikeuksia ja toisaalta heidän erityisoikeuksiaan. Ihmisoikeuksiin liittyvät artiklat määräävät fyysisestä ja psyykkisestä koskemattomuudesta, tyttöjen ja poikien yhdenvertaisuudesta sekä kieltävät muun muassa rotuun ja etniseen alkuperään perustuvan syrjinnän. Erityisoikeudet liittyvät esimerkiksi vanhempien vastuuseen, sijaishoitojärjestelyihin ja koulunkäyntiin.

Artiklat voidaan tiivistää kolmeksi p:ksi (protection, provision, participation): lapsella on oikeus suojeluun, oikeus hoivaan ja huolenpitoon sekä oikeus tulla kuulluksi omassa asiassaan.

Kuuleminen ei tarkoita kuulustelua vaan lapsen arvon kunnioittamista. Se ei liioin tarkoita veto-oikeutta eli sitä, että päätöksenteko siirtyisi lapsen kasvattajalta lapselle itselleen.

Lasten tarpeet määrittävät heidän oikeuksiaan, ja oikeuksiin liittyy aina ajatus siitä, että niitä voidaan loukata. Kun eri puolilla maailmaa loukkaukset ovat osin erilaisia, sopimuksen merkitys vaihtelee alueellisesti.

Esimerkiksi Aasiassa tilanne on toinen kuin Afrikassa. Aasiassa ongelmat liittyvät lapsityövoiman väärinkäytön ohella lapsiprostituutioon. Afrikassa päällimmäinen tragedia on suuri imeväisyys- ja lapsikuolleisuus. Euroopassa keskustelua hallitsevat päihde- ja huumeongelmat. Entistä voimallisemmin on alettu kiinnittää huomiota myös lapsen kuulemiseen ja osallistumisoikeuksiin.

Lapsen oikeuksien sopimusta ei sovelleta silloin kuin sopimusvaltion oma lainsäädäntö on sitä tiukempi eli edistää lapsen oikeuksia vielä paremmin. Suomi ratifioi sopimuksen toukokuussa 1991 varaumitta. Tämä voidaan tulkita niin, että lain pykälät olivat tiukempia kuin sopimuksen artiklat. Esimerkiksi Suomen perusopetuslaki, lukiolaki ja laki ammatillisesta koulutuksesta tosiaan menevät pidemmälle kuin yleissopimuksessa asetetut vähimmäisedellytykset.

Pakolaisia koskevissa ulkomaalaislain säännöksissä tilanne on kuitenkin päinvastainen.

Sen enempää Maahanmuuttovirasto, hallinto-oikeudet kuin korkein hallinto-oikeuskaan eivät juuri perustele lapsiperheiden käännyttämistä sillä, miten toimenpide edistäisi lapsen edun toteutumista. Tavallisesti ei liioin oteta kantaa siihen, onko käännyttäminen lapsen edun vastaista.

Tämä johtuu osaksi siitä, että Suomessa sovelletaan ulkomaalaislain säännöksiä, ei lapsen oikeuksien sopimuksen artikloita. Näin tehdään siitä huolimatta, että sopimuksen artiklat, jotka vaativat lapsen - myös pakolaislapsen - edun ensisijaisuuden vaalimista, ovat Suomen lakipykäliä tiukemmat. Käytännössä niiden siis pitäisi voittaa kansallisen lainsäädäntömme säännökset.

Se, että Suomi ei ulkomaalaislain piiriin kuuluvissa asioissa noudata YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen periaatteita, on valitettava tosiasia. Lapset ovat erityisen haavoittuva ryhmä turvapaikan hakijoiden joukossa. Heitä olisi suojeltava sekä pakolaisina että ensisijaisesti lapsina.

Lapsen oikeuksien sopimuksen artiklojen sivuuttamisesta ei voi valittaa mihinkään ylikansalliseen instanssiin - toisin kuin esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen rikkomisesta. Muun muassa huoltajuuskiistoihin ja huostaanottoihin liittyvistä korkeimman oikeuden päätöksistä voi valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, jolta Suomen valtio onkin saanut useita huomautuksia.

Voiko lapsen oikeuksien sopimus sitten todella vaikuttaa lasten asemaan maailmassa? Ongelmien suuruuteen nähden artiklat vaikuttavat vähäpätöisiltä. Ympäristökatastrofit, sodat, väestönkasvu, valtioiden ylivelkaantuminen ja ääretön köyhyys eivät artiklojen voimasta muutu miksikään.

Toisaalta sopimuksen voimassaolon aikana on tapahtunut suuria muutoksia, joiden ansiosta myös lasten asema on parantunut. Esimerkiksi Etelä-Afrikan rotusorron purkaminen on vaikuttanut myönteisesti entisten apartheidlasten elämään. Myös imeväis- ja lapsikuolleisuus on hiljalleen vähentynyt.

Realistisinta on tarkastella lapsen oikeuksien sopimusta kansainvälisenä ja kansallisena työkaluna, jota voidaan maan, kulttuurin, tilanteen ja lapsen iän mukaan käyttää hyväksi korostettaessa lasten tarpeita sekä edistettäessä lasten ihmis- ja erityisoikeuksien toteutumista. Realismia on sekin, että vaikka sopimus ei vaikuttaisi yksittäisen lapsen asemaan, sen avulla on mahdollista lisätä lapsuuden arvon tunnistamista ja vaalimista.

Kirjoittaja on lapsioikeuteen erikoistunut juristi, joka toimii Suomen Unicefin asiantuntijatehtävissä.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi