Lukukausimaksu on iso periaatekysymys

Lukukausimaksujen periminen korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijoilta on kestoaihe, joka pulpahtaa keskusteluun tasaisin väliajoin. Lukukausimaksujen perimistä perustellaan milloin opintojen vauhdittamisella, milloin koulutuksen voimavarojen vahvistamisella.

Tällä kertaa asialla on opetusministeriön työryhmä, jonka tehtävänä on pohtia korkeakouluopintojen nopeuttamista. Nykyisen hallituksen opetusministeri Henna Virkkunen (kok) on jo ehtinyt tuomita esityksen.

Työryhmässä on ajateltu, että noin tuhannen euron maksu lukuvuotta kohti toisi yliopistoille ja korkeakouluille 250 miljoonaa euroa lisää rahaa. Sillä voitaisiin palkata lisää opettajia, joiden avulla opiskelijat suoriutuisivat opinnoistaan nykyistä nopeammin.

Valtion takaaman opintolainan määrää kasvatettaisiin lukukausimaksuja vastaavalla määrällä, jotta opiskelijat voisivat maksaa opintomaksunsa vasta opintojen jälkeen.

Maksuton koulutus myös yliopistoissa on pohjoismainen tapa taata nuorisolle varallisuudesta riippumattomat mahdollisuudet opiskella niin pitkälle kuin lahjoja ja halua riittää. Oikeutta tuetaan vielä opintorahalla, jotta opiskelijat voisivat keskittyä opintoihinsa sen sijaan että käyttäisivät osan ajastaan työntekoon.

Toive siitä, että opiskelijat nostaisivat lainansa lukukausimaksun takia, tuskin laajalti toteutuisi. Pikemminkin vaarana olisi, että yhä suurempi osa opiskelijoista työskentelisi lukukausien aikana saadakseen maksut kokoon. Näin opiskeluajat saattaisivat jopa pidentyä.

Esillä on ollut myös maksuttoman opiskeluoikeuden rajaaminen yhteen tutkintoon tai tiettyyn käytettävissä olevaan rahamäärään. Sen ylittävät opiskelut pitäisi opiskelijoiden itse kustantaa.

Yhden tutkinnon politiikka aiheuttaisi ongelmia silloin kun elinkeinorakenne muuttuu rajusti ja ihmisten pitää kouluttautua uudelleen uuteen ammattiin. Rahasummaan perustuva rajaus taas panee eri tiedekunnat keskenään eriarvoiseen asemaan, sillä lääkärin koulutus maksaa paljon enemmän kuin valtiotieteiden maisterin.

Kun poliitikot alkavat käsitellä opiskelun maksullisuutta, he ottavat periaatteelliselta merkitykseltään ison askelen. Jos maksu – vaikka aluksi pienikin – otetaan käyttöön, avataan ovi opiskelijoiden eriarvoisuudelle. Maksua on myöhemmin helppo korottaa ja laajentaa kaikkeen peruskoulun jälkeiseen opetukseen.

Silloin palattaisiin tilanteeseen, jossa oltiin 1960-luvulla: varakkaiden vanhempien lapsilla oli mahdollisuus opiskeluun, kun taas muille jaettiin vapaaoppilaspaikkoja tai stipendejä hyväntekeväisyysjärjestöistä.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi