Miten Wikileaks vaikuttaa journalismiin?

Mihin enää tarvitaan toimittajia, kysyi Paavo Lipponen TV1:n Ykkösaamussa viime lauantaina. Lipposen kysymys oli erittäin osuva, ja sen toivoisi herättävän laajan keskustelun mediassa - niin Suomessa kuin muuallakin. Wikileaks-aineistojen julkistamisen jälkeen on syytä pohtia viileästi, onko journalismissa alkamassa uusi aikakausi.

Korvaavatko hakkerit toimittajat? Tuleeko laittomasta tiedonhankinnasta maan tapa?

Nämä ovat vakavia moraalisia kysymyksiä, joiden kanssa journalistit joutuvat elämään. On nimittäin päivänselvää, että Wikileaksin kaltaisia tietomurtoja tehdään tulevaisuudessakin. Mihin vedetään se raja, mitä materiaalia käytetään? Se ei ole helppo tehtävä journalisteille, joiden pitäisi julkistaa tietoa sekä toisaalta noudattaa lakeja ja hyviä tapoja kuten muidenkin ihmisten.

Lipposen kysymys osui minua hyvin arkaan paikkaan.

Olen kokenut toimittajan painajaisen. Se alkoi runsas viikko sitten perjantaina 11. helmikuuta, kun Helsingin Sanomat ja Yleisradio ryhtyivät julkaisemaan Wikileaks-aineistoa.

En tiennyt etukäteen aineistosta enkä sen julkaisemisesta mitään. Sitä vastoin aineiston aihepiiri oli minulle kovin tuttu. Olin nimittäin laatinut tammikuun lopulla pitkän kirjoituksen "Mahdoton tehtävä", joka julkaistiin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä lauantaina 5. helmikuuta.

Kirjoitukseni oli yhteenveto Suomessa käydystä Nato-keskustelusta 15 vuoden ajalta. Olin seurannut keskustelua tiiviisti ja kirjoittanut siitä vuosien varrella kymmeniä lehtijuttuja. Kirjoitusteni tiedot oli hankittu laillisesti, normaalilla journalistisella työllä.

Mielenkiintoiseksi asian teki vielä se, että ruodin nimenomaan Nato-jäsenyyttä ajaneiden toimintaa. Monet heistä ovat juuri niitä ihmisiä, joilla oli ollut tiivis yhteys Yhdysvaltain suurlähetystöön. Tämä paljastui Wikileaks-aineistosta, mutta siitä en ollut lainkaan yllättynyt. Olin vuosien aikana puhuttanut monia heistä, ja osa oli kertonut myös lähetystökontakteistaan.

Kirjoituksessani päädyin siihen tulokseen, että 15 vuotta jatkunut hanke oli epäonnistunut. Toisin kuin hankkeen puuhamiehet 1990-luvun puolivälissä luulivat, Suomesta ei tullut Naton jäsentä. Suomi ei tällä tietoa liittyisi Natoon vuosikausiin.

Ja sitten vain muutama päivä kirjoitukseni ilmestymisen jälkeen julkisuuteen tuli samasta aiheesta amerikkalaista materiaalia, jota en olisi voinut omaa kirjoitustani varten saada.

Se oli järkytys, koska minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada yhtä hyviä tietoja. Yhdysvaltain lähetystö ei anna raporttejaan ulkopuolisille. Niitä voi saada luettavaksi 30 vuoden päästä, kun salassapitoaika on kulunut umpeen.

Wikileaks-vuodot tuovat nämä dokumentit julkisuuteen vain joidenkin vuosien ikäisinä. Siinä on valtava ero.

Mitä tunteita se toimittajassa herättää?

Nyt ymmärrän, miltä Juha Miedosta ja kumppaneista tuntui 1970-luvun alussa, kun he lähtivät ladulle kaurapuuron voimalla ja puusuksilla. Muilla kilpailijoilla oli käytössään joutuisat muovisukset ja suonissaan piristäviä aineita.

Muutaman tunnin päivittelyn jälkeen päätin tehdä kaksi asiaa: luen jokaisen Wikileaks-uutisen ja kirjoitan kolumniin lyhyen arvion siitä, miten ne ovat muuttaneet käsitystäni tapahtumien kulusta.

Kokonaiskuva ei ole juuri muuttunut, vaikka uutta materiaalia on tullut valtava määrä. Juttuni ei siis ollut täysin pielessä. Se on sentään lohdullista.

Tiedotusvälineet ovat viime vuosien aikana pystyneet antamaan melko tarkan kuvan siitä, mitä Suomen ja Naton suhteissa on tapahtunut. Uskallan väittää, että Helsingin Sanomien lukija on jo aikaisemmin saanut monipuolisemman käsityksen kuin amerikkalaisten nyt julkistetuista raporteista voi saada.

Wikileaks-aineiston käsittelyyn tarvitaan sitä samaa lähdekritiikkiä, jota pitäisi käyttää muissakin jutuissa.

Amerikkalaiset ovat raportoineet Washingtoniin omasta näkökulmastaan. Todennäköisesti he ovat käyttäneet lähteitään yksipuolisesti. Olen tällä viikolla puhuttanut muutamia ihmisiä, joiden nimet on mainittu Wikileaks-aineistoissa. Melkein kaikki ovat olleet pahalla päällä. Heidän muistikuvansa ja jopa muistiinpanonsa samoista tapaamisista ovat toisenlaisia kuin nyt julkistetussa aineistossa.

Amerikkalaiset diplomaatit ovat raporteissaan vetäneet kotiinpäin, mutta niin toimivat muidenkin maiden diplomaatit. Kun julkisuuteen tuli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Tehtaankadun lähetystön raportteja, monet suomalaiset olivat ymmällään. Heidän puheensa olivat muuttuneet matkalla kohti Moskovaa vieraaseen muotoon.

Moskovan-raporttien julkistamisen aikaan poliitikkoja oltiin jo viemässä vanhoista puheistaan oikeuteen. Niin näyttää olevan nytkin: jopa ex-puhemies Lipposta vaaditaan tuomiolle. Sopisiko, että kiihkoilijat panisivat jäitä hattuun?

unto.hamalainen@hs.fi
Kirjoittaja on HS:n Kuukausiliitteen toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi