Naton Afganistanin-operaatio uhkaa päättyä umpikujaan

Natossa valmistellaan näyttävästi järjestön 60-vuotisjuhlia, joita jäsenmaiden valtionpäämiehet viettävät 3.-4. huhtikuuta vuoroin Ranskan Strasbourgissa ja Saksan Kehlissä. Juhla peittää alleen tosiasian, että Naton ainoa täysimittainen sotilasoperaatio on kääntymässä tappioksi.

Naton joukot Afganistanissa ovat strategisessa umpikujassa. Taktisesti ne eivät ole hävinneet yhtään taistelua mutta ovat vaarassa hävitä lopulta koko sodan, kuten kävi Neuvostoliitolle vuosina 1979-89.

Oikeastaan muita vaihtoehtoja ei enää ole kuin vetäytyä ja antaa paikallisten heimopäälliköiden selvitellä itse välinsä. Natolle olisi riittävän vaativa tehtävä keskittyä vain patoamaan terrorismin leviämistä ja estää huumekauppa länteen.

Naton ulkoministerikokouksen 5. maaliskuuta tekemä päätös käynnistää uudestaan Nato-Venäjä-neuvoston toiminta vei huomion siltä, että kokouksen päähuoli oli poliittisen ja sotilaallisen tilanteen heikkeneminen Afganistanissa. Se ilmeni päätöslauselman oraakkelimaisessa maininnassa "-- vakavasti kehotettiin korkeamman asteen yhteistyöhön Naton kesken"; Naton yhtenäisyys kun rakoilee nimenomaan Afganistanin takia.

Kyse ei enää ole demokratian viemisestä jo asiallisesti hajonneeseen afganistanilaisten heimoyhteisöön, jossa kaikki taistelevat kaikkia vastaan ja ainoa yhdistävä tekijä on puolustautuminen Natoa vastaan. Järjestön lisäjoukkojen tarve Afganistanissa ei johdu vain presidentinvaalien ja maakuntavaalien turvaamisesta vaan jo siellä olevien Naton Isaf-joukkojen oman turvallisuuden vahvistamisesta.

Naton sisällä pohditaan jo, miten irtautua idealistisista utopioista ja tunnustaa, että tilanne on toivoton. Nato on kiistatta sodan osapuoli, ei välittäjä. Se ei ollut tarkoitus.

Isaf-joukot on koottu 41 maasta, ja niiden vahvuus oli 13. helmikuuta yhteensä 56420 sotilasta. Pääroolissa ovat Yhdysvallat ja Britannia, joiden sotilaita Afganistanissa on 33200. Muiden Nato-maiden panos on lähinnä symbolinen.

Vaikka joukot kymmenkertaistettaisiin, panostus ei riitä. Ääri-islamistinen Taleban hallitsee suurinta osaa vuoristoisen Afganistanin 652225 neliökilometristä.

Paperilla Naton käytettävissä olisi yhteensä 3591000 sotilasta, joista Euroopassa, Turkki mukaan lukien, 2210000 ja Pohjois-Amerikassa, Kanada mukaan lukien, 1381000.

Jäsenmaiden joukot eivät kuitenkaan lähde oman alueen ulkopuolisiin operaatioihin Naton amerikkalaisen sotilaskomentajan John Craddockin käskystä vaan vasta jäsenmaiden hallitusten päätöksillä, eikä sellaisia ole näköpiirissä. Siksi presidentti Barack Obaman ensimmäinen epämiellyttävä päätös oli vahvistaa amerikkalaisia joukkoja Afganistanissa 17000 sotilaalla.

Presidentti Hamid Karzain hallinto on kokonaan Naton läsnäolon varassa. Oletettavasti hänelle käy samoin kuin neuvostojoukkojen jälkeensä jättämälle Mohammed Najibin (Nadzhibullah) hallinnolle, joka kukistui vuonna 1992.

Naton johdolla käynnistetty Afganistanin kansallisen armeijan ANA:n kokoaminen on pahasti epäonnistunut, ja Naton lähdön jälkeen Taleban-liikkeen voitto olisi vain ajan kysymys. ANA:n vahvuudeksi oli kaavailtu 134000:ta sotilasta, mutta siihen on saatu värvättyä vain 59 prosenttia tavoitteesta, 79300 miestä.

Yhdysvaltain politiikkaa kohtaan koettu vihamielisyys kohdistuu nyt Natoon. Talebanin vihamielisyys näyttää levinneen Afganistanin itärajan yli Pakistaniin, jonka valtiorakenne heikkenee ääri-islamilaisen fundamentalismin paineessa. Afganistanista länteen puolestaan fundamentalistinen Iran kehittelee tarmokkaasti ydinohjelmaansa ja ohjusteknologiaansa. Pakistan on jo ydinasevaltio.

Nyt uhkaa tapahtua juuri se, mistä viime vuoden lopulla edesmennyt Harvardin yliopiston professori Samuel P. Huntington varoitti vuonna 1996. Afganistanista on muodostumassa sytytyspiste laajemmalle konfliktille, jossa vastakkain ovat uskontoon pohjautuvat sivilisaatiot. Näin käy Huntingtonin mukaan, jos kristilliseen etiikkaan ja moraaliin perustuvaa demokratiaa yritetään asevoimin viedä toiseen sivilisaatioon.

Huntington esitti kolme suositusta. Interventioon ei ensinnäkään pitäisi ryhtyä sellaisten voimien varassa, jotka koostuvat keskeisesti saman (kristillisen) sivilisaation edustajista. Ydinryhmä pitäisi koota saman sivilisaation edustajista kuin kriisissä oleva valtio (islamilaisista). Isaf-joukoissa on Turkista vain 700, Yhdistyneistä Arabiemiraateista 25 ja Jordaniasta neljä sotilasta.

Toiseksi ydinryhmän tulisi yrittää välittää ja neuvotella ratkaisu konfliktin osapuolina olevien kansallisten ryhmien välille. Nato on neuvotellut vain paikallisten sotapäälliköiden kanssa. Presidentti Obama on väläyttänyt mahdollisuutta neuvotella jopa suoraan Talebanin kanssa, mutta sodassa voitolla oleva ei yleensä innostu rauhasta; tähän asti Taleban on antanut ymmärtää ottavansa ohjeita vain Allahilta.

Kolmanneksi YK:ssa mukana olevien valtioiden ja välillisesti myös valtaryhmien olisi yritettävä tunnistaa ja tunnustaa ne intressit, jotka ovat niille kaikille yhteisiä. Universaali arvopohja sen sijaan pysyy utopiana: Afganistanin 19,7 miljoonaan asukkaaseen ei läntinen sivilisaatio juurru.

Kaikki Afganistanin länsimaistajat ovat epäonnistuneet. Ensimmäinen oli Afganistanin kuningas Amanullah, joka kierteli Eurooppaa vuosina 1927-28 ja palattuaan määräsi uudistuksista, joiden esikuvana olivat Turkin presidentiksi vuonna 1923 nousseen Kemal Atatürkin uudistukset: yksiavioisuus, eurooppalainen vaatetus ja naisten luopuminen hunnusta.

Amanullah sai kimppuunsa mullahien johtaman papiston kapinan ja vetäytyi vallasta vuonna 1929.

met.salomaa@luukku.com

Kirjoittaja on Euroopan sotahistorian dosentti, joka johtaa Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiötä.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi