Niin pieniä ihmisiä

Kirjankustantaja Teos luonnehtii kirjailijaesittelyssään Leif Salménia runoilijaksi, kirjailijaksi, esseistiksi, kolumnistiksi ja yhteiskuntakriitikoksi. Kaikki nämä määreet pitävät paikkansa, joskin suurin osa suomalaisista muistaa Salménin erinomaisena televisiotoimittajana.

Politiikan toimittajana hänessä yhdistyivät perehtyneisyys ja viha-rakkaussuhde politiikkaan ja poliitikkoihin.

Teos julkaisi tänä keväänä suomeksi Salménin esseekokoelman nimellä Alas Akropoliilta (kirjan arvio julkaistiin HS:ssa 13.4.).

Kirja on nautinnollinen matka läpi ajan ja ajatusten. Salmén on laajasti lukenut ja matkustellut, ja hän jakaa kokemuksiaan kiinnostavasti.

Hänen sankarinsa - ja usein samalla antisankarinsa - ovat kaikki miehiä: Olavi Paavolainen, ranskalaiset Michel de Montaigne, Alexandre de Bonneval ja Nicolas Chamfort, britit James Boswell, Richard Burton, William Gladstone, Charles Greville ja Thomas Carlyle, itävaltalainen Robert Musil ja saksalainen Oswald Spengler.

He olivat politiikan, filosofian ja kulttuurin rajamaastossa liikkuneita seikkailijoita, juonittelijoita, julistajia ja ajattelijoita. Heitä yhdistävät samanaikainen intomieli ja etäisyys, ristiriitaiset lojaliteetit ja usein myös henkilökohtaisen elämän traagisuus.

Salménin kirjan sankarit ovat teräviä tarkkailijoita ja syvällisiä ajattelijoita, mutta useiden kohdalla suuret saavutukset ja yritykset ymmärtää valuvat kuitenkin lopulta kuin vesi hiekkaan. Jäljelle jää yksinäisyyttä ja jopa ihmisvihaa.

Esimerkki tästä on jyrkän kalvinistinen historioitsija Carlyle, jonka "maalitauluna oli siloteltu konsensus". Mutta koska hän ei Salménin näkemyksen mukaan pystynyt murtamaan sitä, hän ajautui yhä syvemmälle itse rakentamaansa fanaattisuuden umpikujaan.

Carlylen aikana väiteltiin orjuuden oikeutuksesta, ja hänen kommenttinsa keskusteluun oli: "Mustien tilanteen parannuskeino on jokaiselle ajurille tuttu, ja hän turvautuu siihen päivittäin saadakseen hevosensa liikkeelle."

Esseekokoelmaa lukiessa mieleen tulee brittiläisen toimittajan (hänetkin esitellään "kolumnistiksi") Nick Cohenin kirja What's left? (Harper Perennial 2007).

Cohen arvioi itse kuuluvansa vasemmistolaiseen älymystöön mutta on saanut sen elitismistä ja valikoivasta moraalista tarpeekseen.

Cohen käy läpi vasemmistoälymystön moraalisia haaksirikkoja 1930-luvulta nykypäivään. Hän kysyy, miksi he antoivat ja antavat oman elitisminsä johtaa siihen, että heistä niin usein tulee kyvyttömiä tekemään kestäviä moraalisia valintoja.

Hän hämmästelee niin kutsutun Bloomsburyn piirin horjumista Hitlerin uhan edessä ja nykyisen Amerikka-inhon vallassa elävän älymystön valmiutta sulkea silmänsä Saddam Husseinin harjoittamalta terrorilta, kun keskustellaan Irakin sodasta ja siihen vaikuttaneista asioista.

Elitismi hävittää kummallisella tavalla mittasuhteet.

Cohen kertoo, miten Virginia Woolf raivostui sanomalehden yleisönosaston kirjoituksesta, jossa vastustettiin naisten tuloa työelämään. Hän vertasi kirjoittajaa Hitleriin: "Eivätkö he molemmat sano samaa asiaa?"

Omista korkeuksista katsottuna kaikki on lopulta niin pientä ja näyttää niin samalta.

"Aivan kuten esimoderneissa kulttuureissa me nytkin näemme uuden pappisvallan nousun: guruja, poppamiehiä, huijareita ja kirkonopettajia, jotka johtavat esirukouksia perustaakseen Markkinoiden tuhatvuotisen valtakunnan", Salmén kirjoittaa.

Toisessa yhteydessä hän demonisoi globalisaation kirjoittamalla, että siihen mukautumisen tavoitteena on muokata ihmisestä "täydellinen arjalainen" tai "Homo sovieticus".

Jos Josif Stalin eläisi ja tuon lukisi, hän sytyttäisi piippunsa ja tyytyväisenä hörähtelisi.

antti.blafield@hs.fi

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi