Obamalta on turha odottaa ulkopoliittista täyskäännöstä

Kohti vaalivoittoa kulkevaan senaattori Barack Obamaan on Euroopassa asetettu täysin epärealistisia ja perusteettomia odotuksia. Hänen väitetään ja uskotaan heti valtaan päästyään tekevän täyskäännöksen, kertakaikkisesti irtautuvan George W. Bushin ulko- ja sotapolitiikasta ja tekevän Yhdysvalloista multilateralismiin, Yhdistyneisiin kansakuntiin ja kansainvälisten kiistojen rauhanomaiseen ratkaisemiseen uskovan kopion Länsi-Euroopasta.

Kuvitelma on harhaa. Obama ei poikkea Bushin suurista ulkopoliittisista linjauksista siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat Yhdysvalloissa saaneet puoluerajat ylittävän konsensuaalisen aseman.

Vaalitaktisista syistä voidaan kyllä esittää muuta, mutta tosiasia on, että Bushin ulkopolitiikan suuret linjaukset eivät edusta poikkeamaa molempien pääpuolueiden edustamasta Yhdysvaltain ulkopoliittisesta perinteestä.

Bush ei ole tehnyt mitään, mitä hänen edeltäjänsä eivät olisi tehneet aiemmin – useasti ja aivan saman kaavan mukaan. Obamastakaan ei tule poikkeusta, sillä sekä Yhdysvaltain edut että maan ideologinen käsitys omasta maailmantehtävästään ovat vakioita nyt ja tulevaisuudessa aivan kuten ne ovat olleet läpi maan tähänastisen historian.

Irakin sodan suhteen erimielisyyttä on ainoastaan siitä, olisiko sotaan tullut lähteä alun perinkään. Kysymys jää kuitenkin historioitsijoiden vastattavaksi eikä vaikuta Obaman tulevaan politiikkaan.

Irak ei ole enää vaaliteema, koska Bushin siellä kuluvan vuoden aikana toteuttama sissisodan vastainen strategia on tuottanut luvatun tuloksen ja antanut amerikkalaisille joukoille mahdollisuuden vetäytyä asteittain.

Sekä Obama että hänen vastaehdokkaansa John McCain lupaavat, että Irakista poistettavia joukkoja siirretään Afganistaniin. Bushin lailla he haluavat jatkaa nimenomaan asevoimin käytävää terrorisminvastaista sotaa. Varsinkin Obama on vaatinut panostamaan sotaan huomattavasti enemmän.

Toki Obama korostaa myös terrorismin vastustamista ei-sotilaallisin toimin. Vaalitaiston tuoksinassa kovin monilta on kuitenkin päässyt unohtumaan, että hän ei tässäkään erotu presidentti Bushista. Bush itse on lisännyt ei-sotilaallista taloudellista ja humanitaarista apua sekä varoja propagandatyöhön enemmän kuin yksikään Yhdysvaltain presidentti sitten kylmän sodan alkamisen.

Ei voida myöskään olettaa, että Obama luopuisi Bushin ehkäisevän sodan opista muuten kuin retorisesti. Hän ei uskonut Saddam Husseinin Irakin muodostaneen uhkaa, joka olisi edellyttänyt ehkäisevää sotaa.

Kukaan ei kuitenkaan saa epäillä, etteikö Obama toimisi juuri samalla tavalla kuin Bush, jos hänen presidenttikaudellaan jokin maa muodostaisi uhan, jota hän pitäisi yhtä mittavana kuin Bushin hallinto piti joukkotuhoaseita havitellutta Saddamin Irakia.

Historiallisesti demokraattiset presidentit ovat lähteneet ehkäiseviin sotiin aivan yhtä usein ja innokkaasti kuin republikaanitkin.

Bill Clinton lähti sotaan Kosovossa, Bosniassa ja Haitilla, vaikkei yksikään näistä kolmesta ollut hyökännyt Yhdysvaltoja vastaan. John Kennedy ja Lyndon Johnson toimivat samoin Vietnamissa ja Harry Truman Koreassa.

Franklin Roosevelt lähti sotaan natsi-Saksaa vastaan 1940-luvulla, vaikka natsi-Saksa ei ollut hyökännyt Yhdysvaltoihin, ja Woodrow Wilson lähti ensimmäiseen maailmansotaan, vaikka kukaan ei ollut hyökännyt Yhdysvaltoihin.

Yhdysvalloissa ei ole koskaan ollut presidenttiä, joka olisi antanut YK:lle tai jollekin muulle kansainväliselle järjestölle, saati sitten "kansainväliselle yhteisölle", veto-oikeutta omiin ulkopoliittisiin päätöksiinsä. Myös Obama on luvannut toimia itse päättämällään tavalla – myös aseellisesti – maansa etujen puolustamiseksi, vaikka yksikään toinen maa ei sitä hyväksyisi.

Kuten kaikki edeltäjänsä Valkoisessa talossa, Obama toimisi YK:n kanssa ja kautta silloin, kun siitä on hänen omalle maalleen hyötyä. Muuten hänkin toimisi unilateralistisesti.

Kansainvälisten järjestöjen karsastus on osa Yhdysvaltain syvintä perinnettä ja omakuvaa, sillä koko amerikkalaisuuden käsite juontuu oletukseen, että Uudelle mantereelle rakennettiin 1700-luvun lopulla maa, joka oli kaikkia muita parempi ja kyvykkäämpi. Sekä Bush että Obama ovat tämän kansalaisuskon kannattajia.

Barack Obaman presidenttikauden ulkopolitiikka eroaisikin George W. Bushin politiikasta tyylin, ei substanssin vuoksi. Oman taustansa takia hän ymmärtää Bushin kaltaista miestä paremmin muun maailman halun tulla otetuksi huomioon ja kohdelluksi samanarvoisena. Ja kun näin ei tapahdu, hän pystyy harvinaisella sanallisella taituruudellaan lepyttelemään muuta maailmaa.

Tyylillinen muutos voi riittää Bushin ajan Amerikan-vastaisuuden alasajoon, mutta kenenkään ei kannata päätellä, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan suuret linjaukset todella muuttuisivat.

markkuruotsila@hotmail.com

Kirjoittaja on Yhdysvaltain ja Britannian historian dosentti Tampereen yliopistossa

sekä Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti

Helsingin yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi