Obaman ja Euroopan pakkoliitto

Ihastuksen ja helpotuksen huokaus kulki yli Euroopan, kun Barack Obama muutti tällä viikolla Washingtonissa Valkoiseen taloon ja George Bush sieltä pois.

Juhlien päätyttyä huokailu tasoittuu. Vähitellen voidaan lopettaa myös arvailu siitä, mitä Obama aikoo tehdä Yhdysvaltain presidenttinä. Nyt hän tekee sitä.

Kevään edetessä nähdään, saako Eurooppa vastakaikua ihastukselleen. Vai onko Obamalla ehkä toinen?

Yhdysvaltain hallituksen suhteet Eurooppaan - joka tässä tarkoittaa lähinnä Euroopan unionia ja puolustusliitto Natoa - hioutuvat vallitsevissa taloudellisissa ja poliittisissa kriiseissä, mutta historiaakaan ei kannata unohtaa.

Yhdysvaltain presidentteinä on viime vuosikymmeninä ollut hyvin erilaisia ihmisiä, mutta heillä on ollut kautensa alussa kaksi yhteistä tavoitetta: keskittyminen kotimaan politiikkaan ja Eurooppa-keskeisyyden vähentäminen ulkopolitiikassa.

Presidenttikausiensa päättyessä he ovat olleet syvällä kansainvälisten kriisien syövereissä yhdessä eurooppalaisten liittolaistensa kanssa.

Miten käy Obaman? Häntä ja Eurooppaa erilleen ajavia voimia löytyy helposti.

Menneinä vuosikymmeninä luonnollinen vastareaktio Bushin huono-onniseen kansainväliseen voimankäyttöön olisi ollut Yhdysvaltain eristäytymispolitiikka eli kansainvälisten sitoumusten rankka karsiminen. Obamalla on ollut paljon vahvemmat yhteydet Aasiaan ja Afrikkaan kuin Eurooppaan. Eurooppalaisten sukujuurten osuus Yhdysvaltain väestössä pienenee jatkuvasti.

Eristäytymistä Obama ei kuitenkaan pääse kokeilemaan, vaikka haluaisi, eikä hän ilmeisesti halua. Globaalin talouden ja sen kriisin vuoksi eristäytyminen ei enää ole vaihtoehtojen joukossa.

Pyrkiessään ensi töikseen uskottaviin ja tehokkaisiin toimiin talouskriisiä vastaan Yhdysvalloissa Obama tekee juuri sitä, mitä muutkin maat häneltä ensimmäiseksi toivovat. Kotimainen on nyt kansainvälistä, ja heti seuraavina ovat pöydällä Afganistan, Lähi-itä, Irak, Iran, Venäjä ja moni muu.

Keskittymisestä kotimaiseen ei siis tälläkään kertaa tule mitään, mutta suhteet Eurooppaan saattavat todella talouskriisin ansiosta muuttua. Kyse on siitä, kuinka paljon ne muuttuvat.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan kaksi johtavaa vanhusta, entinen presidentti Jimmy Carter ja entinen ulkoministeri Henry Kissinger, kehottivat Obaman virkaanastujaisten alla häntä kääntämään katseensa kohti Kiinaa. Samaa on ehdotettu monelle edeltäjälle, mutta nyt perusteet ovat aiempaa painavampia.

Kissingerin mukaan koskaan aiemmin ei ole tapahtunut niin montaa samanaikaista muutosta niin monessa maailmankolkassa kuin tässä kriisissä. Hänen mielestään kaaoksen välttäminen edellyttää yhtä lailla maailmanlaajuista poliittista vastausta, mikä puolestaan edellyttää Yhdysvaltain ja Kiinan läheistä poliittista yhteistyötä. International Herald Tribunessa julkaistussa kirjoituksessaan Kissinger ohittaa Euroopan lähes huitaisten.

Ei ole paljon erimielisyyttä siitä, että Kiinan merkitys sekä Yhdysvalloille että Euroopalle on kasvanut pankkien romahdellessa ja maailmankaupan hyytyessä. Maailman taloudellinen kartta ei ole kriisin jälkeen samanlainen kuin se oli ennen sitä.

Kissingerin toivoma Kiinan ja Yhdysvaltain poliittinen yhteistyö on kuitenkin vielä suppeaa ja alkeellista verrattuna Yhdysvaltain ja Euroopan äärimmäisen monisäikeisiin linkkeihin. Sama pätee Kiinan ja Euroopan yhteistyöhön.

Kiina ei ole talouskriisin kuluessa ottanut sellaista poliittista roolia maailmassa kuin se olisi rahalla mitattuna voinut. Kommunistisen puolueen kankea kone ei tuota presidentti Hu Jintaolle vastauksia samalla vauhdilla, jolla maailma tuottaa kysymyksiä. Ajatus Kiinasta vaikkapa neuvottelemassa aselepoa Georgian ja Venäjän välille on etäinen.

Yhdysvallat ja Eurooppa eivät pysty korvaamaan toisiaan Kiinalla neuvotteluissa maailmankaupasta, ilmastosta tai kriisinhallinnasta - eivätkä kansainvälisessä diplomatiassa ylipäätään.

Myöskään Venäjästä ei nyt näyttäisi olevan Euroopan ja Obaman suhteiden rikkojaksi, vaikka se vastaisuudessakin kylvää riitaa aina tilaisuuden tullen. Venäjä toimi ainakin Obaman virkaanastujaisiin asti odotusten vastaisesti eli joustamisen asemesta kiristi linjaa kriiseissä.

Venäjän valitsema haastava asenne lännensuhteissaan on oikeastaan omiaan lähentämään Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Esimerkiksi Ranskan on ollut pakko kehua Yhdysvaltain Eurooppaan kaavailemaa strategista ohjuspuolustusta - vaikkei se oikeasti ole siitä innoissaan -, koska Venäjä on yrittänyt lyödä sillä kiilaa liittolaisten riveihin.

Venäjän ja Yhdysvaltain välille on kehittynyt kitkaa niin monesta aiheesta, että niillä on nyt vastaavasti myös hyviä tilaisuuksia parantaa suhteitaan. Yhteyksiä on jäljellä runsaasti, ja myös Venäjän ja Naton neuvoston toimintaa elvytetään. Se ei kuitenkaan tarkoita paluuta 2000-luvun alkupuolen eikä edes Georgiaa sotaa edeltäneisiin kumppanuustunnelmiin.

Euroopan ja Yhdysvaltain parisuhde on siis muutoksessa, mutta todellista kilpailijaa ei vielä ole kummallekaan tiedossa. Millaiseksi suhde muuttuu?

Dramatiikkaa ei välttämättä ole odotettavissa. Yhdysvaltain ja Euroopan suhteet olivat Bushin viimeisen vuoden aikana paremmat kuin ehkä muistetaan mainita, ja loppukaudellaan Bush jo noudatti käytännössä seuraajansa politiikkaa.

Sitä paitsi tässä liitossa toinen on ollut kärsimätön ja toinen on vikissyt jo vuosikymmenten ajan, jo kauan ennen Bushia. Selän takana Yhdysvallat ja Eurooppa tekevät toisistaan pilaa. Sellaista on perhe-elämä.

Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi nostatti kuitenkin kansainvälisen myönteisyyden aallon, jota Yhdysvalloilla ja Euroopalla on läheisten suhteidensa vuosi erityinen velvollisuus hyödyntää kriisien ratkaisussa. Lähi-itä on hyvä paikka aloittaa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi