Olisipa kaikkialla niin kuin EU-parlamentin parkkihallissa

Maanalaiset parkkihallit ovat pelottavia paikkoja. Täällä Brysselissä kaikki tuntuvat tietävän ainakin jonkun, joka on menettänyt parkkihallissa rahansa, autonsa tai henkensä.

Siksi on hieman nurinkurista, että yksi suosikkipaikoistani on Euroopan parlamentin parkkihalli. Se ei ole hullumpi Brysselissä, mutta Strasbourgissa – EU-parlamentin täysistuntokaupungissa – halli on vieläkin parempi.

EU-parlamentin parkkihalli on puhdas, lämmin ja hyvin valaistu. Halli on täynnä kohteliaita vartijoita, jotka valvovat, että kaikki sujuu niin kuin pitääkin. Ilmapiiri on rauhallinen ja turvallinen.

Truman Capoten pienoisromaanin päähenkilö Holly Golightly meni aina jalokivikauppa Tiffanylle, kun hän halusi rauhoittua.

"Siellä ei kenellekään voi tapahtua mitään kovin pahaa, kun siellä ovat nuo ystävälliset miehet hyvännäköisissä puvuissaan ja tuntuu ihana hopean ja krokotiilinnahkaisten lompakoiden haju", Golightly kuvaili Tiffanya.

Niin juuri. Ihan niin kuin EU-parlamentin parkkihallissa.

Parlamentin parkkihallissakaan ei voi tapahtua mitään pahaa. Siellä voi pysähtyä ja rauhoittua, asettua vaikka hetkeksi lepäämään kiiltävän Audin ja BMW:n väliin. Hallin pahin häiriötekijä on se, kun ranskalaisten ja italialaisten naismeppien liskonnahkaiset piikkikorot iskevät silloin tällöin betonilattiaan.

Olen tietysti miettinyt, pitäisikö tuntemuksistani huolestua.

Eikö olisi ylevämpää rauhoittua vaikkapa EU-parlamentin täysistuntosalissa, jossa yli 700 EU-maista valittua euroedustajaa yrittää säätää lakeja, joiden avulla Euroopasta tulisi vieläkin parempi paikka elää?

Eikö parlamentin parkkihalliin kiteydy myös pahin EU-elitismi: tavallisista kansalaisista vieraantuneet EU-päättäjät saavat autoilleenkin ylellisemmät karsinat kuin ne hökkelit, joissa monet Itä-Euroopan asukkaat yhä elävät.

En kuitenkaan suostu tuntemaan syyllisyyttä.

EU-parlamentin parkkihallin tunnelmiin kiteytyy koko unionin ydin. Euroopan pitäisi olla samanlainen kuin sen päättäjien parkkihallinkin.

Silloin asiat sujuisivat niin kuin niiden pitää. Ihmiset tuntisivat olonsa rauhalliseksi ja turvatuksi. Kaikille riittäisi tilaa ja aikaa ja paikkaa, tavoittelipa niitä sitten – oman valinnan mukaan – Mersulla, Skodalla, polkupyörällä tai jalan.

Ennen kaikkea kaikki voisivat keskittyä oikeasti tärkeiden asioiden miettimiseen sen sijaan, että pitäisi koko ajan ajatella, miksi asiat ovat jo valmiiksi pielessä tai menossa pieleen.

EU-päättäjät ovat ainakin juhlapuheissaan huolissaan siitä, että unionin asiat eivät kiinnosta tavallisia ihmisiä. Viime kesän eurovaalien äänestysvilkkaus oli pohjanoteeraus. Ihmiset eivät tunnista valokuvasta uutta EU-presidenttiä tai EU-ulkoministeriä.

Mutta miksi EU-kansalaisten pitäisi olla kiinnostuneita unionista? Kaikilla on ihan tarpeeksi tekemistä omassa elämässään.

EU:n päättäjät tekisivät viisaasti, jos he pääsisivät eroon unionin suosiota koskevasta pakkomielteestään. Ei ole luonnollista olla kiinnostunut EU:sta. Ei ole tervettä pohtia päivittäin sitä, kuinka paljon Euroopan yhdentyminen on hyödyttänyt tavallista kansalaista.

Päättäjien pitäisi keskittyä ajamaan Euroopassa strasbourgilaista parkkihallitunnelmaa. Jos ihmisellä on vahva tuntemus siitä, että hänelle ei voi tapahtua mitään todella pahaa, hän jaksaa myös tehdä töitä ja elää normaalia rauhanomaista elämää.

Ei siitä tietenkään tule kukaan kiittelemään jälkeenpäin. Mutta en minäkään kiitellyt EU-parlamentin parkkihallin exit-porttia miellyttävästä kokonaisvaltaisesta elämyksestä.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi