Onnellisuus ei poista köyhyyttä

Mitä kovemmaksi maailma ympärillä muuttuu ja mitä suuremmiksi tasa-arvon ja hyvinvoinnin erot väestöryhmien välillä kasvavat, sitä pehmeämmiksi muuttuvat keinot erojen ja epäkohtien korjaamiseen.

Nyt yhä useammissa hyvinvointia ja tulonjakoa koskevissa keskusteluissa nostetaan yhdeksi hyvinvoinnin tärkeimmistä elementeistä onnellisuus. Onnellisuuden tavoittelu on tuotu jo sellaisiinkin keskusteluihin, joissa ihan tosissaan pitäisi pohtia, miten vähimmäisetuudet turvataan koko väestölle tasapuolisesti.

Tällaista keskustelua, onnellisuus tavoitteeksi nostettuna, käytiin muun muassa tällä viikolla Säätytalossa, jossa aiheena oli sosiaali- ja terveyspolitiikan kehittäminen.

Tutkimustietoa onnellisuuden merkityksestä löydetään nyt melkein mistä vain.

Taannoin julkaistiin selvitys, jossa kerrottiin, miten nuorten odotukset työelämästä ovat muuttuneet niistä odotuksista, joita heidän vanhemmillaan oli. Enää nuorten ykköstoiveena ei ole vakaa ja hyvätuloinen työsuhde, vaan tärkeäksi on noussut mahdollisuus viettää omaa elämää ja aikaa perheen ja ystävien kanssa – olla onnellinen.

Selvityksestä ei käynyt ilmi, oliko nuorilla joitain euroina, neliöinä tai tunteina mitattavia vähimmäisvaatimuksia sille, että onnellisuudesta ja hyvästä omasta elämästä voisi nauttia. Pelkkä onnellisuus ei takaa asuntoa eikä ruokaa pöytään.

Kun kansantuotteen kehityksestä ei heru lisää rahaa rispaantuneiden vähimmäisetujen parsimiseen, on kätevää nostaa onnellisuus tärkeäksi hyvinvoinnin mittariksi. Onnellisuudelle ei voida säätää vähimmäistasoa, ja sen kasvua tai vähenemistä on mahdotonta mitata. Onnellisuuteen ei tarvita palveluntuottajia eikä niiden kilpailutusta. Sitä ei voida jakaa edes palveluseteleinä.

Onnellisuus on siitä kätevä olotila, että vakavasti masentuneita tai sietämättömistä kivuista kärsiviä ihmisiä lukuun ottamatta lähes kaikki ihmiset tuntevat itsensä ainakin silloin tällöin onnellisiksi. Myös dementoituneet vanhukset, joille jää palvelutalossa muutama kymppi käyttörahaa kansaneläkkeestä, tuntevat itsensä onnellisiksi, kun kuka tahansa käy katsomassa.

Onnellisuudesta rakennetaan taitavasti huntua, jolla voi verhota yhteiskunnan rakenteellisia epäkohtia. Mediassa kerrotaan tämän tästä selviytymistarinoita ihmisistä, jotka elävät toimeentulotuen varassa ja ovat silti onnellisia.

Kun sinnittelijöistä tehdään onnellisia sankareita, verhotaan häveliäästi piiloon se, ettei yhteiskunta ole onnistunut tukemaan ihmistä työllistymisessä ja oman toimeentulonsa hankkimisessa. Työtön toimeentulotukiasiakas voi olla köyhä mutta onnellinen.

Toinen kätevä verhoilusana on yhteisöllisyys. Se on läheistä sukua onnellisuudelle, sillä onnellinen ihminen yleensä myös kuuluu johonkin yhteisöön.

Kun yhteisöllisyyttä korostetaan hyvinvoinnin mittarina, voidaan siirtää ainakin osa kuntien järjestämisvastuulle kuuluvista palveluista yhteisöjen tuotettaviksi. Yhteisöt ovat tarpeen, kun pitää luoda lumet, käydä naapurin vanhukselle kaupassa tai hoitaa sairastunutta lasta.

Suomalaiset sosiaalialan päättäjätkin ihastelevat yhteisöllisyyttä monissa sellaisissa yhteiskunnissa, joissa julkinen lasten- tai vanhustenhoito ei toimi eikä kotipalvelusta ole kuultukaan. Niissä yhteisöllisyys ei ole herttaista onnellisuutta: se on käytännön pakko.

Niin onnellisuus kuin yhteisöllisyyskin joutuvat vielä koetukselle, jos myös seuraava hallitus jatkaa määrätietoista tuloerojen kasvattamista sekä kansalaisten jakamista menestyjiin ja epäonnistujiin.

Tuloerojen kasvattaminen alkoi 1990-luvun laman jälkeen, kun palkansaajien ja varsinkin vauraimman väestönosan verotusta kevennettiin mutta sosiaaliturvan taso jäi pahasti jälkeen. Nykyinen hallitus on korottanut alimpia tukia, mutta korotusten jälkeenkään ne eivät ole edes lähellä 15 vuoden takaista tasoa.

Entisten ongelmien lisäksi nykyisellä hallituksella on käsissään uusi ongelma, joka saattaa laimentaa varsinkin nuorten onnellisuutta. Nuoria työttömiä on nyt yhdeksän kertaa niin paljon kuin viime laman aikana. Tällä kertaa työttömyys koskettaa myös koulutettuja ja ammattiin valmistuneita nuoria, sillä julkinen sektori on supistanut työhönottoaan merkittävästi.

Hyvinvoinnin ylläpitoon eivät enää auta pehmeät keinot. Nyt tarvitaan rakenteellisia ratkaisuja ja valintoja, mille ryhmille apua suunnataan. Poliittisten päätösten taloudelliset seuraukset pitää avata rehellisesti, siten että niiden vaikutukset ovat koko kansan ymmärrettävissä.

Työllä ansaittu siedettävä elintaso on suurimmalle osalle kansasta myös onnellisuuden edellytys. Kansalaisten hyvinvoinnin kehitystä pitää yhä mitata myös materiaalisin mittarein eikä verhota eriarvoistumista onnellisuuden epämääräiseen huntuun.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi