Palkansaajat kokoavat rintamaa

Palkansaajapuoli alkaa vasta nyt totutella toimimaan keskitettyjen tuloratkaisujen jälkeisessä ajassa.

Suurimman palkansaajajärjestön SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly ehdotti viime viikolla, että työnantajien asettaman palkankorotuskaton vastapainoksi palkansaajat sopivat yhteisestä korotusminimistä.

Viime palkkakierroksella vajaa vuosi sitten työnantajien rintama piti hämmästyttävän hyvin, mutta palkansaajilla ei ollut rintamaa lainkaan. Työnantajien hajota ja hallitse -politiikka tehosi paremmin kuin työnantajat itsekään uskalsivat odottaa.

Neuvotteluasetelma oli oikeastaan epäreilu: kukin ammattiliitto neuvotteli yksin, mutta vastassa oli Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n koko rintama, kuten satamien ahtaajien työtaistelu osoitti.

Nyt palkansaajat yrittävät koota yhteistä rintamaa, mutta kovin hentoiselta tuo yritelmä vielä näyttää.

Kun EK jokunen vuosi sitten lopetti keskitetyt tuloratkaisut, ensimmäinen liittokierros oli työnantajan kannalta katastrofi. Silloin työnantajapuolella ei ollut minkäänlaista koordinaatiota, ja palkankorotukset kasvoivat nykytietämyksen valossa kansantalouden kilpailukyvyn kannalta sietämättömän suuriksi. Viimeisissä alakohtaisissa sopimuksissa palkankorotukset olivat viisi kuusi prosenttia sopimusvuotta kohden.

Työnantaja maksoi sen, mitä palkansaaja ymmärsi vaatia, koska sillä oli valtava halu näyttää, että työehdoista voidaan sopia liittokohtaisestikin.

Viime kierroksella työnantaja sitten korjasi virheensä ja piti mahdollisimman tiukasti kiinni niin sanotusta palkka-ankkurista eli siitä, että mikään ala ei saa ylittää Teknologiateollisuuden ja Metalliliiton sopimaa puolen prosentin palkankorotusta. Työnantajan tavoitteessa pysyttiin yksityisellä sektorilla kohtalaisen hyvin.

Tänä syksynä työnantaja yrittää samaa. EK ehti jo julistaa, että mikään ala ei saa jakaa yleiskorotuksena enempää kuin Teknologiateollisuuden ja Metalliliiton sopiman yhden prosentin. Yleiskorotuksen lisäksi voi toki yrityskohtaisesti maksaa enemmänkin.

Palkansaajapuoli on jo tympääntynyt työnantajien ja erityisesti Teknologiateollisuuden sanelupolitiikkaan.

Palkansaajajärjestöt ja -liitot ihmettelevät, missä on työnantajien logiikka: keskitettyjä ratkaisuja ei enää saa tehdä, vaan kukin ala neuvottelee oman ratkaisunsa alan ja yritysten palkanmaksuvaran mukaan. Silti kukaan ei saisi ylittää teknologiateollisuuden palkankorotuksia.

Työnantajan logiikkaa voi kyllä ymmärtää siitä näkökulmasta, että teknologiateollisuus on suurin vientiteollisuuden alamme ja se toimii avoimessa kilpailussa maailmalla. Jotta ala säilyisi kilpailukykyisenä ja työpaikat Suomessa, on kustannusten – myös palkkojen – säilyttävä kilpailukykyisinä. Jos muilla aloilla jaetaan selvästi suurempia palkankorotuksia, metallimiehetkin alkavat vaatia enemmän. Silloin teknologiateollisuuden kilpailukyky uhkaa rapautua.

Palkkaneuvotteluja käydään täyttä päätä useilla aloilla. Yhteisestä minimikorotuksesta sopiminen on vaikeampaa kuin entisaikoina, koska keskusjärjestöillä ei nyt ole sopimisen välinettä eli tupoa. Valta on liitoilla.

EK ei Lylyn ehdotuksesta innostunut – ymmärrettävistä syistä. Jos työnantajat yhtenä rintamana suostuisivat enintään prosentin yleiskorotuksiin ja palkansaajat yhtenä rintamana vaativat sitä enemmän ja jos siitä neuvoteltaisiin, niin sehän olisikin jo keskitetty tuloratkaisu.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi