Pehmopäätösten tiimalasi tyhjenee

Talouskriisin hälventyminen on vielä kituliasta, mutta pessimistitkin sanovat, että lamat menevät aina ohi tavalla tai toisella. Hämärän peitossa on kuitenkin se, millaiseksi maailma - meidän tapauksessamme Eurooppa ja Suomi - muokkautuu vaikeuksien jäljiltä.

Euroopassa ei vielä ymmärretä riittävän selvästi, että nyt on tosi kyseessä. Tämä näkyy meilläkin monilla aloilla palkkaneuvotteluista energiapohdintoihin, jopa ministeripuheisiin.

Harvasta asiasta vallitsee niin laaja yksimielisyys kuin hyvinvointiyhteiskunnan varjelemisesta. Suomessa se tarkoittaa ennen muuta teollisuuden säilyttämistä, sillä näillä pohjoisilla ja kaukana suurista keskuksista sijaitsevilla selkosilla ei uutterinkaan viljelijä eikä paraskaan kauppamies pysty turvaamaan sitä vaurautta, jolla hyvinvointivaltio säilytetään. Teollisuudella maamme on rikastunut, ja teollisuudella vauraus pystytään säilyttämään.

Valtiovalta on tehnyt omilla madonluvuillaan selväksi, että edessä on vaikeita ja kovia päätöksiä. Niiden on koskettava myös elinkeinoelämän toimintaedellytyksien varmistamista, koska vain sillä pystytään estämään työpaikkojen valuminen muihin maihin. Teollisuushan on jo joutunut tekemään omat, osin rajutkin toimensa, eikä pehmopäätöksiin ole varaa missään.

Tulevaisuuden hämärässä kuvassa yksi asia on selvä: kun talousnousu piristyy, kamppailu energiavaroista kärjistyy. Suuret maat varmistelevat itselleen vahvoja asemia energiakamppailussa. Vauhdin kiihtyminen tekee selväksi, että omavaraiset maat ovat vahvoilla.

Suomella on vähän keinoja päästä omavaraisuuteen edes keskeisessä sähköntuotannossa, vaikka hallitus sanoo siihen pyrkivänsä. Tästä seuraa neljä kysymystä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa: Haluammeko säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan? Tahdommeko varmistaa teollisuutemme kohtuuhintaisen energian saatavuuden? Pyrimmekö turvaamaan omavaraisuuden? Voiko pohjoinen teollisuusmaa menestyä, jos uusiutuvan energian tuotanto tarvitsee ensin suuria sijoituksia ja sitten pysyviä tukiaisia ja syöttötariffeja eli takuuhintaa jokaiselle tuotetulle kilowattitunnille?

Omavarainen on vahvoilla, ja siihen kannattaa hallituksenkin pyrkiä kaiken maailman vuotoksien ja kollajoiden kanssa näpertelyn sijasta.

Vastaus on yksinkertainen, jos päätöksiä tahdotaan tehdä asiapohjalla eikä tunteella. Ensiarvoista on energian säästäminen, johon on pyritty ja jota tulee tehostaa.

Seuraava askel on uusiutuvan energian tuottaminen järkevästi eli omillaan, ilman kymmenien prosenttien verotukea tai kuluttajille lankeavia tuntuvia hinnankorotuksia. Verojen korotuksia on muutenkin luvassa riittämiin, kun laman pesää selvitetään. Energialaskun maksavat viime kädessä kuluttajat ja veronmaksajat.

Kaikkien kukkien kukkimiseen kuuluu myös se, että jos pienet ja suuret voimayhtiöt sekä teollisuus haluavat rakentaa ja maksaa kolme ydinvoimalaa omakustannushintaisen sähkön ja maamme omavaraisuuden turvaamiseksi, niin rakentakoot. Siis vielä kerran: omilla rahoillaan, ei veronmaksajan varoilla.

Energia on tärkein ala, jolla pystytään vahvistamaan teollisuuden elinehtoja. Kun edellä esitettyihin neljään kysymykseen lisää ilmastonsuojelun velvoitteet, ydinvoimalle ei ole vaihtoehtoja. Tämä on jo ymmärretty useissa Euroopan maissa, joissa pyörretään aiempia kielteisiä ydinvoimapäätöksiä.

Kolmen uuden ydinvoimalan logiikka on yksinkertainen ja juontuu osaksi ilmaston- ja ympäristönsuojelusta: yksi voimala korvaisi käytöstä poistuvat laitokset sekä öljyn että hiilen sähköntuotannossa, toinen vapauttaisi maamme kalliista ja muiden ehdoilla tapahtuvasta sähkön tuonnista, ja kolmas vastaisi energian kysynnän kasvuun.

Lama on vähentänyt sähkönkulutusta, mutta yhteiskuntamme, joka tukeutuu teollisuuden ja kansalaisten kulutukseen sekä sähköautoihin ja vastaaviin muutoksiin, tarvitsee väistämättä paljon sähköä tulevaisuudessakin. Tässä voisi kerrankin yhtyä V.I. Leninin sanoihin - hänhän painotti sähkön ja edistyksen yhteyttä.

Maassamme vallitsee eriskummallinen sähkön viennin vastainen mieliala. Jos halumme olla omavaraisia keskellä kylmintä talvea, tarvitsemme niin paljon kapasiteettia, että muina aikoina sähköä riittää vientiin. Tulevina vuosina ja vuosikymmeninä sähkö on arvokas vientituote siinä kuin muutkin jalosteet. Koko energiakysymyksessä tehdään puolen vuosisadan päähän ulottuvia päätöksiä.

Viime vuonna julkistetun Pellervon ja Palkansaajien tutkimuslaitosten arvion sanoma on selvä: "Ydinvoimalla tuotetun sähkön omakustannushinnan ero sähkön markkinahintaan tulee olennaisesti kasvamaan vuoteen 2020 mennessä --."

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on jo pitkään tutkinut menestyvää Aasiaa ja etsinyt sieltä Suomelle onnistumisen esimerkkejä. Uusin kohde on Etelä-Korea, josta Teppo Turkki kirjoitti ja Sitra kustansi joulun alla ilmestyneen kirjan Tiikeriportti. Lukemisen arvoisen kirjan alaotsikko kertoo, mistä on kysymys: Etelä-Korean vimmasta voittaa maailma.

Etelä-Korea on noussut kuudessa vuosikymmenessä sisällissodan raunioista vauraaksi teollisuusmaaksi, demokratiaksi ja tietoyhteiskunnaksi. Se kelpaa Suomelle malliksi paremmin kuin diktatorinen Kiina. Etelä-Korean toiminta kertoo, millaisessa maailmassa EU ja Suomi joutuvat kilpailemaan.

Esimerkkejä notkean toiminnan tehosta löytyy käsiään väänteleville eurooppalaisille myös energiapolitiikasta: Etelä-Korea rakentaa parhaillaan kuutta reaktoria aikaisempien kahdenkymmenen lisäksi.

Varsinainen uutispommi kuultiin talvella. Eteläkorealainen ydinvoimayritys myi neljä reaktoria Abu Dhabiin ja löi kilpailussa kaikki perinteisen ydinvoiman kehittäjämaiden yritykset, ranskalaisten ylpeys Areva niiden joukossa.

okivinen@kolumbus.fi
Kirjoittaja on HS:n riippumaton kolumnisti.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi