Perintö, josta ei synny taistelua

Olipa kerran poika, joka kävi peruskoulun viidettä luokkaa. Hän myöhästeli koulusta, tuli joskus kouluun ilman kirjoja. Hän oli vähän likainen. Vaatteetkin olivat väärää vuodenaikaa. Usein hän oli nälissään.

Poikaa nuhdeltiin koulussa. Kotiin lähetettiin lappuja.

Tilanne olisi voinut jatkua pitkäänkin lappulinjalla, mutta yhtenä päivänä rehtorille soitti eräs huoltoaseman pitäjä. Kävi ilmi, että poika pystyi nukkumaan kotonaan vain ajoittain, koska yksinhuoltajaäidillä oli muuta seuraa. Seura oli remuisaa ja joskus väkivaltaistakin. Äiti yritti välillä hoitaa poikaa ja asioitaan, mutta hän eli omissa huuruissaan. Äidin mielenterveys rakoili. Roolit olivat vaihtuneet: hätääntynyt poika yritti huolehtia äidistään.

Poika oli löytänyt tilapäiseksi yöpymispaikakseen läheisen huoltoaseman suuren roskalaatikon. Sieltä huoltoaseman omistaja löysi hänet. Hän syötti pojan ja antoi luvan yöpyä tarpeen tullen huoltoaseman takahuoneessa. Vaatteet pantiin pesuun.

Mies otti yhteyttä kouluun. Rehtorin, koulukuraattorin ja terveydenhoitajan voimin pojan asia vietiin sosiaaliviranomaiselle. Lopulta hänet otettiin huostaan ja sijoitettiin uuteen perheeseen.

Tarinan kertoi helsinkiläisen koulun rehtori 1980-luvulla. En tiedä, miten pojan sittemmin kävi. Ehkä hän selviytyi. Sen tiedän, ettei tarina ole ainoa laatuaan. Vastaavia on tuskastuttavan paljon.

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten lukumäärä kasvoi vuosina 1991–2009 tasaisesti. Määrä kääntyi laskuun vasta vuonna 2009. Sijoitettuja oli silloin 1,5 prosenttia vähemmän kuin edellisvuonna, yhteensä 16 000. Lastensuojelun ja avohuollon asiakkaina vuonna 2009 oli kaikkiaan 70 700 lasta ja nuorta. Se on noin Lappeenrannan verran ihmisiä.

Tilastot ovat pelkistettyjä. Numeroiden takaa löytyy lohduttomia tarinoita. Huono-osaisimpien lasten piina ei rajoitu kotiin. Koulussa ja koulumatkoilla näytellään julmia näytelmiä.

Koululaisten elinoloissa on karuja eroja: yhtä odottaa kotona päihtynyt vanhempi ja tyhjä jääkaappi, toista kuuma kaakao, kokojyväsämpylä ja autokyyti balettitunnille.

Koulu ei voi vaikuttaa siihen, mitä kodeissa tapahtuu. Koulun tapahtumat sen sijaan ovat koulun vastuulla. Koulukiusaamiseen ei ole muuta ratkaisua kuin nollatoleranssi. Tuo virke on helppo kirjoittaa, mutta sen toteuttaminen vaatii tahtoa, työtä ja välittämistä. Empatiaakin voi opettaa läpäisyperiaatteella.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tuore tutkimus kertoo, että suuri osa köyhyydestä ja huono-osaisuudesta periytyy seuraavalle sukupolvelle.

Köyhyys ei siirry geeneissä. Lapsille siirtyvät epäonnistumisen mallit, turvattomuus ja heiveröiset valmiudet elää tätä ihmisen elämää. Se tarkoittaa pimeätä horisonttia, olemattomia haaveita.

Tutkimus sai miettimään, mikä on nykyisten ja vaikkapa 1950-luvun köyhien ero. Eikö säätykiertoa enää tapahdu?

Kansakoulussa 1950-luvulla luokkatoverini tuli välillä kouluun talvipakkasilla paljain käsin ja kumisaappaissa, koska hänen ainoat kenkänsä olivat kunnan antamat saappaat. Välillä isän nyrkinjäljet olivat näkyvissä; isä hiiltyi helposti juovuspäissään. Isä ja äiti tekivät kuitenkin lujasti töitä pientilallaan. He halusivat lapsilleen parempaa elämää.

Kertomus suurista ikäluokista eli vuosina 1945–50 syntyneistä on kertomus hyvinvointi-Suomen synnytyksestä. Köyhien pienviljelijöiden ja työläisten lapset pääsivät oppikouluun, lukioon ja yliopistoihin. Ensimmäisen sukupolven diplomi-insinöörit, maisterit, lääkärit ja tohtorit hyppäsivät köyhyydestä vakaaseen, itsestään ja lapsistaan huolehtivaan keskiluokkaan.

Vielä 1950-luvun Suomessa työnteko oli olennainen osa elämänmenoa. Työnteon eetos oli vahva. Elettiin sotien jälkeistä jälleenrakennuksen ja siirtolaisten asuttamisen aikaa. Toimeentulotukia ei ollut vielä olemassa nykyisessä laajuudessaan.

Yksinhuoltajat olivat useimmiten leskiä. Alkoholi ei kuulunut enemmistön arkeen. Sukulaiset ja naapurit tunnettiin. Tanssilavat ja heinätyöt tehtiin talkoilla. Tavarat, vaatteet ja harrastukset eivät erotelleet lapsia yhtä selvästi kuin nyt.

Luokkanousu tarkoitti irtautumista köyhyydestä ja vähäisistä vaihtoehdoista. Nykyinen huono-osaisuus jatkaa köyhyyttä. Jos vanhempien elämä menee synkässä tunnelissa, niin menee lastenkin ja heidän mahdollisten lastensa.

"Köyhillä ei ole varaa asioihin, jotka sitoisivat heidät yhteisöön. He jäävät osattomiksi. Samalla maailmojen erot repeävät niin, että yhteiskunnallista keskustelua on yhä vaikeampi käydä", kirjoitti Elina Hirvonen esseessään (HS 2. 1.).

Hämärässä tunnelissa kulkeva ei arvosta elämäänsä. Silti hän jaksaa ani harvoin ponnistaa tunnelistaan pois. Tällaiselle ihmiselle ei kannata sanoa, että jokainen on oman onnensa seppä tai että otapa itseäsi niskasta kiinni. Ne lauseet kuuluvat päivänvalon maailmaan.

On vaikea hyväksyä ajatusta, että osa meistä on yhteiskunnallisia jakojäännöksiä jo syntyessään, ennalta määrättyjä huono-osaisuuteen. Ajatus häiritsee pahasti ihmis- ja kehitysuskoa.

Ongelmaa ei ratkaista pikatempuilla, mutta se on syytä ottaa vakavasti siellä, missä euroista päätetään.

Euroja tarvitaan huono-osaisten perheiden auttamiseen ja hyvin konkreettiseen neuvontaan: näin keitetään perunat. Kolhiintuneimpien lasten suojeluun taas tarvitaan monenlaisia keinoja psykiatrisesta avohoidosta laitoshoitoon ja pitkään kuntouttamiseen.

Syrjäytymisen torjuminen ei näy koulujen laatuvertailussa eikä Pisa-tutkimuksessa, mutta yksittäisen lapsen – sekä hänen lastensa ja lastenlastensa – elämä voi pelastua. Se lienee palkinnoista paras.

Varhainen puuttuminen on tehokas keino sairauksien hoitoon tai vaikkapa työelämän ongelmien ratkomiseen. Huono-osaisuuden katkaisuun se voisi olla pakollinen työkalu. Lapsen paikka ei ole roskalaatikossa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi