Politiikkaa ja uskontoa ei voi eristää toisistaan

On oleellista, että myös poliitikot pystyvät näkemään uskonnon ja politiikan arvokenttien limittäisyyden.

Uskonto ja politiikka ovat sekoittuneet räiskyen toisiinsa, kun Suomessa on viime aikoina keskusteltu kirkon suhtautumisesta homoseksuaaleihin.

Julkisuudessa on yhä useammin vaadittu uskonnon ja politiikan erottamista toisistaan. Näitä kahta ihmisten arvomaailmaan ja tunteisiin liittyvää elämänaluetta pidetään vaarallisena yhdistelmänä.

Todellisuudessa uskonnolla ja politiikalla on kuitenkin aina ollut yhtymäkohtia. 2000-luvun yhteiskunnassa yhteydet näkyvät myös julkisesti.

Uskonnon paluusta politiikkaan on puhuttu jo pitkään. Nyt on vuorossa asian toinen puoli: politiikan paluu uskontoon. Ilmiö näkyy paitsi viime aikojen keskustelussa myös esimerkiksi poliitikkojen aktiivisuutena seurakuntavaaleissa.

Marraskuun seurakuntavaalien Minäkin äänestän -kampanjan mannekiineiksi ovat suostuneet muun muassa sellaiset politiikan johtohahmot kuin Jutta Urpilainen (sd), Henna Virkkunen (kok) ja Paavo Väyrynen (kesk).

Yksi syy poliitikkojen aktiivisuuteen on uskonnon merkitys arvokeskustelussa. Kristilliset ja perussuomalaiset vetoavat konservatiivisiin äänestäjiin. Useimmat muut puolueet ovat kiinnostuneita sekä liberaaleista että konservatiivisista uskovista.

Kirkosta eroamisen aallon voi nähdä vastakkaiseksi liikkeeksi uskonnon ja politiikan sekoittumiselle. Ylen Homoillan käynnistämä reaktio ei kuitenkaan tarkoita poliittisten tavoitteiden etääntymistä uskonnosta – päinvastoin. Protesti osoittaa, että eroajat näkevät kirkon osana poliittisten tavoitteiden toteuttamista. Pettymys kirkkoon ja yhteiskunnalliseen tasavertaisuuteen osoitetaan eroamalla kirkosta.

Uskontososiologiassa on 1980-luvulta lähtien tunnustettu yhä laajemmin uskonnon julkinen rooli. Euroopassa uskonnolliset instituutiot ovat heikentyneet ja uskonnollisuus on tullut entistä monimuotoisemmaksi. Uskontojen keskinäiset erot ja kiistat sekularistien kanssa aktivoivat kuitenkin ihmisiä arvokeskusteluun. Tämä korostaa uskonnon näkyvyyttä.

Politiikan ja uskonnon jyrkkä erottaminen toisistaan ei ole patenttiratkaisu nykytilanteeseen. Instituutioiden erottamisesta huolimatta valtauskonto vaikuttaa poliittisen keskustelun kulttuurisena taustana. Uskonnon sivuuttaminen on myös ristiriidassa perustavimman länsimaisen arvon, ihmisten tasavertaisuuden, kanssa.

Maallistuneella ihmisellä on käytettävissään kaikki haluamansa poliittiset arvokentät. Hän voi jopa vaatia, kuten nyt on nähty, uskonnollisen arvopohjan vaientamista. Tällaisen vapauden rinnalla uskonnollinen ihminen joutuu rajaamaan tavoitteensa maallisuuden vaatimuksiin.

Pois sulkeminen vaikuttaa voimakkaimmin vähemmistöuskontoihin. Tasavertaisuuden puute voi tällöin heikentää sitoutumista demokratiaan.

Uskonnon pois sulkemisen ongelmiin on kiinnittänyt huomiota eurooppalaisen yhteiskuntafilosofian kärkinimi Jürgen Habermas. Hänen käsityksensä mukaan elämme yhteiskunnassa, jossa uskonnoilla on julkiselle elämälle myönteistä annettavaa.

Tämä muuttaa odotuksia yhteiskunnallisen keskustelun periaatteista. Habermas nimittäin odottaa uskovilta ja maallistuneilta molemminpuolista oppimista.

Uskovien on hänen mielestään hyväksyttävä yhteiskunnallinen moniarvoisuus ja asetettava politiikassa etusijalle maallinen. Maallistuneiden sen sijaan on luovuttava asenteesta, jonka mukaan hengelliset uskomukset ovat vain irrationaalisia jäänteitä menneiltä ajoilta. Heidän on tunnustettava, että uskonnoilla voi olla maalliselle yhteiskunnalle oleellisia moraalisia viestejä.

Uskontoon myönteisesti suhtautuvassa yhteiskunnassa uskonnolliset ja maallistuneet ihmiset ovat aidosti tasavertaisia keskustelukumppaneita. Nyt käydyn homokeskustelun valossa ajatus tasavertaisuudesta tuntuu monessa merkityksessä kaukaiselta.

Onko Habermasin usko siihen, että ihminen kykenee kunnioittamaan erilaisia arvolähtökohtia, siis liioiteltua?

Vaihtoehtoja punnittaessa realistisimmalta tieltä näyttää kaikesta huolimatta luottamus ihmiseen. Yksilön uskonnollisia arvolähtökohtia ei nimittäin voi jättää vapaassa yhteiskunnassa huomiotta.

Uskonnon tai maallisuuden häviäminen sen sijaan ei ole realistinen vaihtoehto. Jo ajatuskin on räjähdysherkkä: toive vastapuolen katoamisesta ruokkii aggressiivisuutta.

Uskonnossa ei ole kyse kirkon jäsenyydestä vaan eräästä inhimillisen elämän ilmenemismuodosta. Kymmenien vuosien ajan esitetty uskontososiologinen kritiikki maallistumisteoriaa kohtaan osoittaa, ettemme ole menossa kohti yksiselitteisesti maallista yhteiskuntaa. Uskonnon yhteiskunnallinen ja kulttuurinen merkitys korostuu, kun asian tarkastelussa otetaan huomioon myös muu kuin länsimainen sivilisaatio.

Uskonto on tulevaisuudessakin yhteiskunnallisesti vaikuttava voima. Uskonnon paluu politiikkaan voi näyttäytyä myös politiikan tunkeutumisena uskontoon. Yksioikoisten hokemien sijasta yhteiskuntarauha vaatii jatkuvaa neuvottelua ja toisen ihmisen kunnioittamista. Kukaan ei ole tämän vaatimuksen ulkopuolella.

Valtion on tasapainoiltava eri näkökulmien välillä suostumatta sen paremmin maallistuneiden kuin uskonnollistenkaan ihmisten käsikassaraksi. Tällöin on oleellista, että myös poliitikot pystyvät näkemään uskonnon ja politiikan arvokenttien limittäisyyden. Poliittisilla päätöksillä on usein vaikutuksia uskontoon, mutta myös uskonto heijastuu politiikkaan.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi