Populismi on politiikan suola

Minunlaiseni politiikkaa seuraavan pääkirjoitustoimittajan odotetaan varmasti suhtautuvan kielteisesti poliittiseen populismiin ja sillä ratsastaviin puolueisiin. Niin teenkin noin yleisesti ottaen.

Populismilla ja populistisilla puolueilla voi kuitenkin olla myös tärkeä rooli politiikassa. Siihen rooliin sopii huonosti halu pitää populistiset puolueet poissa hallituksista hinnalla millä hyvänsä.

Populismilla tarkoitetaan kansansuosion tavoittelua poliittista todellisuutta vahvasti yksinkertaistaen, kärjistäen tai pahimmillaan härskisti vääristäen.

Monissa läntisenkin Euroopan maissa on melko vahvoja populistisia puolueita. Niitä kuvataan yleensä joko oikeistopopulistiksi tai suorastaan äärioikeistolaisiksi puolueiksi.

Itävallan äskeisissä parlamenttivaaleissa pärjäsi hyvin jopa kaksi oikeistopopulistista puoluetta. Molemmat kasvattivat rutkasti kannatustaan kahden valtapuolueen kustannuksella. Ne nousivat maan kolmanneksi ja neljänneksi suurimmaksi puolueeksi.

Norjassa oikeistopopulistinen Edistyspuolue on kuulunut pitkään suuriin puolueisiin mutta ei ole edelleenkään salonkikelpoinen. Tanskassa Tanskalainen kansanpuolue on sen sijaan päässyt porvarillisen vähemmistöhallituksen tukipuolueen asemaan.

Suomessa poliittisen populismin mestari oli Veikko Vennamo 1960- ja 1970-luvulla. Hänen iskulausettaan "kyllä kansa tietää" viljelee nykyisin Timo Soinin johtama Perussuomalaiset.

Soini itse on tehnyt gradunsa populismista, ja leppoisana persoonana hän edustaa hyvin siivoa verbaalipopulismia. Sen vetovoima perustuu lähinnä maanläheiseen kielenkäyttöön.

Siinä ei ole paljon sijaa demagogialle, joka yleensä liitetään populistipuolueisiin. Soinin perussuomalaisia ei voi pahalla tahdollakaan luokitella varsinaiseksi ääripuolueeksi.

Perinteiset puolueet leimaavat herkästi populismiksi kaikki sellaiset ajatukset, joita ne eivät itse kannata vaikkapa vain rahan puutteesta.

Populistipuolueiden arvo demokratiassa on siinä, että ne virkistävät poliittista keskustelua ja pystyvät tavoittamaan myös sellaisia äänestäjiä, joita puolueet eivät muuten kiinnosta, ja saamaan parhaassa tapauksessa heidät käyttämään ääntään. Ei ole viisasta pyrkiä unohtamaan heidät heti vaalien mentyä.

Itävallan vaaleissa äänestäjät ilmaisivat tyytymättömyytensä sosiaalidemokraattien ja kansanpuolueen suuren koalition toimintaan siirtämällä suurin joukoin äänensä kahdelle oikeistopopulistiselle puolueelle. Ne saivat yhteensä liki 30 prosenttia äänistä.

Tällaisen kanavan ansiosta äänestysvilkkaus nousi 78 prosentin pintaan. Sellaisesta prosentista Suomessa ei voida enää uneksiakaan.

Itävallan äänestäjien ilmaisema tyytymättömyys ei tosin estäne päätymistä taas kerran demarien ja kansanpuolueen suuren koalition muodostamiseen.

Vaalitulos ei tarjoa muita enemmistövaihtoehtoja, kun äänestäjien tyytymättömyys kanavoitui yhden sijasta kahdelle keskenään kilpailevalle populistipuolueelle.

Suuren koalition uusiminen pitäisi molemmat populistipuolueet oppositiossa poissa päätöksenteosta. Se olisi EU:lle helpotus, mutta mitä siitä voikaan seurata ensi kerralla.

Jos seuraava hallitus herättää äänestäjissä yhtä paljon tyytymättömyyttä kuin edellinenkin, sisäpoliittinen ilmapiiri ehkä kärjistyy. Tämä kasvattaa opposition suosiota ja voi johtaa kahtia jakautuneen oikeistopopulismin keskittymiseen yhteen tosi vahvaan puolueeseen.

erkki.pennanen@hs.fi

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi