Populismin monet kasvot

Poliittinen populismi on monikasvoinen ilmiö. Tosin nykyisin sille annetaan usein yksi ja sama naama – Timo Soinin.

Soini on Suomen virallinen populisti. Se alkaa olla hankala rooli, vaikka ei hän siitä suuremmin näytä kärsivän.

Soinista on tullut poliittisen katuteatterin hahmo, jolta odotetaan joka tilanteessa uusia sutkauksia. Hän tulee paikalle viihdyttämään politiikkaan turhautuneita, jotka pääsevät huutamaan: "Tee taas se temppu, Timo!"

Joulunalusviikolla Eero Heinäluoman vaaliseminaarissa Soinilta kuultiin soinismi, jossa oli itseironiaa ja ehkä jopa häivähdys huolestusta: "Mitä likemmäksi vuorenhuippu tulee, sitä liukkaammiksi käyvät kengät."

Hyvin sanottu. Jos ihmistä milloinkaan voi muistuttaa omista viisauksistaan, tämä on se kohta.

Television ensimmäisessä vaalitentissä paine on Timo Soinin harteilla. Jos hän ei ole tenttien suvereeni huumorikuningas, pettymys näkyy ja kuuluu. Soini tietää, että hänen pitää ajatella jo vaalien tuolle puolen, mahdolliseen hallitukseen, ja varoa sanomisiaan. Protestiäänien antajien mielestä varovaisuus on kuitenkin väärää pehmeyttä.

Suomalaisessa politiikassa populismia on kolmea peruslajia.

Vihreä populismi lähtee siitä, että alkeellisempi elämä on parempi elämä. Perunakuopassa asuva ihminen ei riistä eikä saastuta. Ajatus on yllättävän suosittu, vaikka samaan aikaan nämä modernit metsänhenget kiehuvat kiukusta, jos laajakaistayhteys on puoli tuntia poikki ja sushibaarissa on liian pitkä jono.

Vasemmistolaisesta näpit irti -populismista malliesimerkin antoi Paavo Arhinmäki, joka julisti, että kestävyysvaje ei saa johtaa leikkauslistoihin. Arhinmäen lausunnon epälooginen ryhdikkyys on samaa luokkaa kuin vaatimus siitä, että pullon tyhjentyminen ei saa johtaa ryyppyjen harvenemiseen.

Oikeistolainen markkinapopulismi taas uskoo, että kapitalismi on notkeaa ainetta, joka hakeutuu aina itsestään tasapainoon, vaikka miten läikyttäisi. Tätä käsitystään markkinapopulisti ei muuta, vaikka pullo aineen ympäriltä hajoaisi.

Sitten ovat vielä taiteilijat, joilla on yhteiskunnallisesta populismista harmiton ja söpö versionsa otsikolla Vähän niinku epäoikeudenmukasta. Media suojelee kaikkia näitä muunnelmia, horjumatta ja tasapuolisesti.

Populismi on sitä, mitä arvellaan kansan haluavan kuulla. Sillä on yksi, ison tuopin mittainen perusväite: demokratia on rikki.

Tästä syystä se esittää demokratian korvaamista jollain "aidommalla" ja "suoremmalla" vaikuttamisella. Populismi oikoo surutta mutkia ja tuomitsee poliittiset neuvottelut ja palaverit tarpeettomiksi.

Populismi ei tasapainoile. Siksi se ei tee veromalleja eikä priorisointilistoja. Populisti on katsomovalmentaja.

Populisti esittää yleensä kieltolauseen muotoisen uhkavaatimuksen, jossa varoitetaan tulemasta hänen aitaamalleen tontille.

Kaikilla laidoilla populisteja yhdistää viha eliittejä kohtaan. Populisti vihaa euroeliittiä, Suomen poliittista ja taloudellista eliittiä, ammattiyhdistyseliittiä, median juoksupoikaeliittiä, kerskakuluttajien eliittiä, kotikaupungin nurkkakuntaista eliittiä ja paremman puutteessa vaikka naapurin maisteria tai jotain ihan itse keksittyä olentoa.

Populistin helpoin maalintekopaikka ovat tuloerot.

Poliittisissa puheissa kiinnitetään lähes aina huomio ansiotulojen ensimmäisiin kymmeneen prosenttiin – eniten ansaitseviin – ja viimeisiin kymmeneen prosenttiin eli niihin, joilla menee heikoimmin.

Jokseenkin jokainen lienee samaa mieltä siitä, että yhteiskunnan heikointa kymmenesosaa tulee auttaa, tavalla tai toisella. Tämä ei kuitenkaan ole talouden avainjoukko, eikä sellainen oikeastaan ole ylinkään kymmenesosa.

Pelin ratkaisee se populaatio, joka sijaitsee kolme-neljäkymmentä prosenttia mediaanin molemmin puolin – Suuri Keskiluokka. Siitä puhutaan vaalitilaisuuksissa varsin vähän verrattuna tulojonon ensimmäisiin ja viimeisiin.

Keskiluokkaiset ihmiset ovat harmaita ja asenteiltaan maltillisia. He ajavat puoliksi maksetulla Toyota Corollalla, pärjäävät kohtalaisesti eivätkä korota ääntään. Siksi heissä on vähän aineksia kansankiihotukseen.

Mutta juuri tämän joukon kyky säästää tai kuluttaa on kansantalouden avainkysymys. Enemmän kuin rikkaimpien rikkaudesta meidän pitää kantaa huolta keskiluokan reaalisen tulotason kasvusta. Nouskaa seuraavassa vaalitentissä ylös ja huutakaa: "Niin, mutta entäs me?"

Populismiin on niin helppo vastata, että olen hämmästynyt, kuinka hampaattomilta valtapuolueiden johtavat poliitikot sen edessä näyttävät.

Vastaus kuuluu: kuvitelkaa hetkeksi todeksi populistin unelma.

Se Suomi olisi eronnut EU:sta ja palannut jäyhään impivaaralaiseen hallintotapaan. Rajat olisi suljettu maahanmuuttajilta, paitsi jos he ovat jääkiekkoilijoita. Kehitysapu olisi lopetettu.

Investointipankkitoiminta olisi kriminalisoitu. Pankinjohtajia nöyryytettäisiin toreilla. Yritysten lopettaminen ja työntekijöiden irtisanominen olisi kielletty. Sosiaali- ja terveyssektori söisi 94 prosenttia julkisista varoista, ja kuntien veroprosentti olisi 28.

Eduskunnassa istuisi korkeintaan 20 kansanedustajaa, joilta olisi viety avustajat, virkakännykät, taksisetelit ja torkkupeitot. Julkisiin tiloihin hankittaisiin vain maisematauluja, ja oopperatalossa toimisi jättiläismäinen kirpputori.

Seuraavaksi kysykää itseltänne, tämäkö on teidän Suomenne – vai ehkä sittenkin se, jota populisti kovaäänisesti vaatii tilille.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi