Prekariaatti haastaa poliitikkojen ja ay-liikkeen vanhan ajattelun

Kolme vuotta sitten keskustelu prekariaatista sai lähes demonisia piirteitä. Paskaduunin käsite nosti moraalisen närkästyksen. Pääministeri Vanhanen leimasi prekariaatin nuoriksi, jotka haluavat vain bilettää.

Tänä keväänä keskustelu prekariaatista uppoaa kuin eri maaperään.

Prekaarit ovat kyenneet ennakoimaan kokemuksia, jotka nyt yleistyvät läpi työväestön. Talouskriisi ja laman horisontti tuntuvat irvokkaalla tavalla takaavan prekariaattipuheen markkina-arvon.

Prekaarius tarkoittaa kokemusta elämän taloudellisesta epävarmuudesta sekä "oikunalaisuudesta". Kokemus on tuttu erityisesti epätyypillisissä työsuhteissa toimiville ja työttömille, mutta horjuvaa hyvinvointivaltiota ravistelevan kriisin vuoksi sen jakavat yhä laajemmat joukot.

Hallitus ja Kuntaliitto ovat vastikään käynnistäneet kuntien "normiremontin". Kuntatalouden ahdingon vuoksi aiotaan mitä ilmeisimmin huonontaa julkisia palveluita. Näin on laman varjolla tehty ennenkin – eivätkä palvelut palanneet ennalleen, vaikka nousukautta kesti 2000-luvun vaihteessa vuosia.

Tällainen kehitys on katkaistava. Kriisin nimissä on pidettävä kiinni laadukkaista palveluista hyvinvoinnin ja tasa-arvon takaamiseksi.

Työelämä on jo muutenkin muuttunut henkisesti hyvin kuluttavaksi. Ilman peruspalveluja markkinariskit kannetaan yksilöiden pahoinvointina. Vain varakkailla on varaa ostaa turvaa.

Poliittisessa vasemmistossa keskustellaan sisäisen uudistumisen tarpeesta. Kannatuslukujen hiipumisen ja eritoten nuorten kannattajien hupenemisen vuoksi keskusteluun on todella syytä. Prekariaatin näkökulmasta vasemmisto on pahasti vieraantunut uuden työvoiman kokemuksista.

Oikeiston lupaukset tuntuvat puolestaan pelkältä retoriikalta. Kokoomus on kosiskellut työläisiä mainoskampanjoillaan, mutta teot eivät vakuuta. Lupaukset tasa-arvotuposta ja naisvaltaisten alojen palkankorotuksista eivät toteutuneet.

Oikeistohallitus on vienyt läpi "urkintalaki" Lex Nokian, uhkaillut eläkeiän nostolla sekä pitänyt kuntataloutta ahtaalla. Sata-komitean työ ei ole lunastamassa odotuksia. Uusi tekijänoikeuslaki ja yliopistolaki heikentävät tietotyötä tekevien oikeuksia.

Prekariaatilla ei tarkoiteta vain pätkätyöläisiä vaan kaikkea joustavaa työvoimaa, johon kuuluu osa- ja määräaikaisten lisäksi vuokratyöläisiä, freelancereita ja muita yrittäjämuotoisesti itsensä työllistäviä. Lakkautusten ja yt-neuvottelujen jyrätessä myös "vakiduunarit" kokevat prekaariutta. Tunne on tuttu myös halpatyövoiman reservinä toimiville ja tulevaisuuden työllistymisestään epävarmoille opiskelijoille.

Prekariaatti haastaa vallitsevan politiikan kolmella tavalla.

Prekaari ei välttämättä sitoudu määrättyyn ammatti-identiteettiin, uraan tai työpaikkaan vaan liikkuu eri asemien "välitiloissa". Alakohtaisen järjestäytymisen malli ei vastaa prekaaria työelämää.

Silti työväen järjestäytyminen on yhä ajankohtainen haaste. Paikallinen sopiminen jättää prekaarin yksin kilpailemaan toisia prekaareja vastaan. Miten siis järjestäytyä ammatillisten asemien yli?

Epätyypilliset työsuhteet yleistyvät; oikeastaan niitä voi jo pitää tyypillisinä. Suurten ikäluokkien poliittinen paine kohdistuu kuitenkin lähinnä perinteisten palkansaajaoikeuksien ylläpitämiseen.

Vakiduunareihin keskittyvät ammattiliitot ovat avautuneet verraten hitaasti prekariaatin haasteelle. Eläkkeelle siirtyvien ikäluokkien äänistä kilpailevat puolueet ajavat politiikkaa, joka etäännyttää niitä uudesta työvoimasta.

Jako palkansaajiin ja yrittäjiin ei enää täysin päde. Entistä useampi tekee työtä toimeksiantosuhteessa, freelancerina tai toiminimellä, eikä pienyrittäjänkään asema usein juuri poikkea prekaarista työvoimasta. Monet pakotetaan yrittäjyyteen, mutta monille se on myös tapa etsiä persoonallista työtä.

Haaste on vakava erityisesti ay-liikkeelle ja vasemmistolle. Miten rikkoa palkansaajan ja yrittäjän välinen erottelu ja väitetty eturistiriita?

Politiikassa olisi nyt kuunneltava tarkasti prekariaatin vaatimuksia. Ne liittyvät esimerkiksi yrittäjän sosiaaliturvaan, tukien ja pienten tulojen verottomuuteen, taattuun toimeentuloon, sosiaaliseen asuntotuotantoon, kunnallisten palvelujen tasoon ja edulliseen joukkoliikenteeseen.

Tarvetta on myös prekaarien vertaistuelle. Vain jakamalla kamppailuja, kokemuksia ja resursseja on mahdollista lisätä (työ)elämänhallintaa sekä luoda uutta solidaarisuutta.

Pätkätyökeskustelussa ongelmaksi nähdään yksioikoisesti vakituisen työn puute. Prekariaattikeskustelussa ei korosteta kurjuutta vaan uuden työvoiman halua tehdä yksilöllisiä ratkaisuja.

Prekariaatti lähtee toimeentulon turvaamisesta. Perustulo toisi välitöntä helpotusta köyhien tilanteeseen ja takaisi perusturvan. Se myös antaisi mahdollisuuden liikkua joustavasti eri asemissa sekä kehittää itsenäisesti työkykyjä, persoonallisuutta ja omaa yhteisöä. Rahoitusta tulisi etsiä pääomaverotuksesta.

Perustulo ei ole ratkaisu kaikkiin sosiaalisiin ongelmiin. Se antaa kuitenkin reaalipolitiikalle koordinaatit, joiden avulla voidaan kehittää uutta kollektiivista sitoutumista ja hyvinvointia.

Kirjoittaja on sosiologi ja apurahatutkija, joka on julkaissut yhdessä Anna-Reetta Korhosen ja Miika Saukkosen kanssa kirjan

Paskaduunista barrikadille

(Into Kustannus, Like 2009).

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi