Ravitsemusongelmia ei ratkaista valistuksella

Kiinnostus terveyteen ja terveelliseen syömiseen kasvaa alati. Erityisesti väestön lihominen ja aikuisiän diabeteksen lisääntyminen osoittavat, että vaikka suomalaisten elinikä pidentyy, ravitsemukseen liittyviä terveysongelmia ei ole voitettu.

Ravitsemus on myös poliittisesti tärkeä kysymys. Sekä terveyden edistämisen strategiat että ruokakulttuuria ja elintarvikkeiden turvallisuutta koskevat poliittiset ohjelmat ottavat siihen kantaa. Vaikka ravitsemustavoitteet ovat pääosin samansuuntaisia, ohjelmat ovat eri linjoilla siitä, kuuluuko päävastuu terveyden ja hyvinvoinnin edistämisestä yksilölle vai yhteiskunnalle.

hallitus ja sen alaiset neuvottelukunnat ovat viime vuosina julkaisseet lukuisia ohjelmia, jotka tarkastelevat ravitsemusasioita kansanterveyden edistämisen näkökulmasta.

Ohjelmissa paneudutaan muun terveyspolitiikan ohella painonhallintaan ja terveelliseen ravintoon. Ne tavoittelevat ylipainoon ja lihavuuteen liittyvien terveyshaittojen vähentämistä sekä terveellisen ruoan saatavuuden ja arkiliikunnan mahdollisuuksien parantamista. Lisäksi painotetaan ravitsemuksen merkitystä varsinkin joukkoruokailussa työpaikoilla, kouluissa ja päiväkodeissa.

Terveyserojen kaventamisen politiikkaohjelma korostaa lisäksi huonossa sosioekonomisessa asemassa olevien väestöryhmien ravitsemuksen ja liikunnan edistämistä.

Toiset ohjelmat keskittyvät ruokakulttuuriin ja elintarviketurvallisuuteen. Myös niissä terveydellä on näkyvä rooli. Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma nostaa esiin perheiden terveelliset ruokatottumukset ja yhteiset ateriat, koulujen ja päiväkotien ruokailun täysipainoisuuden ja kiireettömyyden sekä kuluttajien kiinnostuksen terveelliseen ruokaan.

Tänä keväänä annettu valtioneuvoston selonteko elintarviketurvallisuudesta käsittelee suomalaisten ravitsemusta, ravintoaineiden saantia, ruokatapoja ja lihomista. "Ravitsemuksellisen riskinhallinnan" keinoiksi esitetään ravitsemussuosituksia, kuluttajainformaatiota, rajoituksia ja varoituksia sekä taloudellisia ohjauskeinoja, kuten epäterveellisten elintarvikkeiden tiukempaa verotusta.

Kansanterveyttä ja toisaalta ruokakulttuuria ja elintarviketurvallisuutta käsittelevät ohjelmat eroavat siis toisistaan monella tapaa. Kansanterveyttä käsittelevät ohjelmat pitävät terveyden osatekijöinä elinympäristöjä, olosuhteita, yksilöiden voimavaroja ja kulttuurisia tekijöitä. Ruokakulttuuri- ja elintarvikeohjelmat lähtevät puolestaan yksilöistä ja heidän valinnoistaan. Niissä ravitsemusongelmat jäljitetään kuluttajien ja kotitalouksien epäterveellisiin elämäntapoihin: kuluttajat tekevät vääriä valintoja, jotka heikentävät terveyttä ja lihottavat.

Ohjelmat pyrkivät edistämään terveellisiä ruokatottumuksia eri tavoin. Kansanterveysohjelmat painottavat muutoksia yhteiskunnan rakenteissa, arkiympäristöissä ja terveellisen ruoan saatavuudessa. Ruokakulttuuria ja elintarviketurvallisuutta koskevat ohjelmat luottavat siihen, että tieto ja valistus ovat avain ravitsemuksen kohentamiseen.

Esimerkiksi elintarviketurvallisuutta käsittelevä selonteko lähtee siitä, että yksilöiden valintojen tueksi tarvitaan lähinnä "kaikki olennaiset tiedot" tarjoavia pakkausmerkintöjä.

On tärkeää, että kuluttajilla on käytettävissään mahdollisimman oikeaa, yksiselitteistä ja vertailukelpoista informaatiota, jonka perusteella voi arvioida erilaisia elintarvikkeita.

Ruoka- ja elintarvikepolitiikan puheessa, joka keskittyy yksilöön ja hänen vastuuseensa, on silti vaaransa. Se uhkaa peittää alleen yleisissä terveyspoliittisissa ohjelmissa korostetun lähtökohdan, että ruokaa koskevat valinnat kytkeytyvät aina ihmisten tiedollisiin mutta myös taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin voimavaroihin. Valistus ja tuotemerkinnät eivät vähennä ravitsemukseen vaikuttavia sosioekonomisia eroja.

Voidaan kysyä, onko valistuksen tehostamisesta hyötyä, jos samaan aikaan tuloerojen annetaan kasvaa, köyhyyden lisääntyä ja huono-osaisuuden periytyä sukupolvelta toiselle. Ravitsemuspolitiikkaa ei voida irrottaa muusta yhteiskuntapolitiikasta ja niistä valinnoista, jotka koskevat niin yhteisten kuin yksilöidenkin resurssien jakautumista.

Kirjoittajat ovat erikoistutkijoita Kuluttajatutkimuskeskuksessa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi