Ruandan ihmisoikeusloukkauksia ei voi pitää maan sisäisenä asiana

Media on viime viikkoina raportoinut laajasti Porvoon käräjäoikeudessa alkaneesta niin sanotusta Ruanda-oikeudenkäynnistä, jossa ruandalaiselle syytetylle vaaditaan rangaistusta joukkotuhonnasta. Uutisoinnissa on nostettu korostetusti esiin oikeudenkäynnin kustannukset, joiden on arvioitu nousevan jopa yli miljoonaan euroon. Kustannuksia koituu muun muassa tuomioistuimen matkasta Ruandaan kuulemaan todistajia.

Julkisuudessa on ihmetelty, miksi tällainen vaikeasti toteutettava, kallis ja Suomeen liittymätön oikeudenkäynti käydään juuri Suomessa.

Ruanda-oikeudenkäynti on yksi esimerkki kehityksestä, jonka seurauksena valtiot ulottavat rikosoikeudellisen toimivaltansa entistä laajemmin myös alueensa ulkopuolella tehtyihin tekoihin. Tätä on helppo perustella silloin, kun teon tekijä tai uhri on kyseisen maan kansalainen.

Toimivallan käyttöä pidetään toisinaan tarpeellisena myös sellaisissa tapauksissa, joissa teolla tai sen tekijällä ei ole selkeää yhteyttä maahan, jossa oikeudenkäynti järjestetään. Laajimmillaan valtioiden rikosoikeudellinen toimivalta on vakavien kansainvälisten rikosten yhteydessä.

Toimivallan laajentamista voidaan pitää perusteltuna esimerkiksi terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden osalta. Rikollisuuden kansainvälistyessä rikosten vastustaminenkaan ei onnistu puhtaasti kansalliselta pohjalta. Kansainvälinen yhteistyö on siksi välttämätöntä.

Joukkotuhonnan ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten yhteydessä yhteistyötä sen sijaan perustellaan yleensä periaatteellisemmista lähtökohdista. Laajamittaisia siviilien murhaamisia, pahoinpitelyjä ja muita vastaavia tekoja pidetään uhkana kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle myös silloin, kun teot on tehty yhden valtion alueella ja sekä tekijät että uhrit ovat maan omia kansalaisia.

Nykyisin ajatellaan, että kaikkein vakavimmat ihmisoikeusloukkaukset eivät voi olla maan sisäinen asia. Myöskään Ruandassa tapahtunut arviolta 800 000 ihmisen kuolemaan johtanut kansanmurha ei ole vain Ruandan sisäinen asia, johon muilla valtioilla tai kansainvälisillä elimillä ei olisi oikeutta tai tarvetta puuttua.

Ainakin pahimmat ihmisoikeusloukkaukset ja sotarikokset ovat usein sellaisia, että maan ylimmät vallanpitäjät ovat jollakin tasolla osallistuneet kyseisiin tekoihin tai ainakin suvainneet ja sietäneet niitä. Siksi tällaisiin rikoksiin ei välttämättä haluta puuttua eikä niihin syyllistyneitä saateta teoistaan vastuuseen, ellei maassa ole tapahtunut täydellistä vallanvaihdosta.

Kansallisten kriisien ja konfliktien jälkeen valtiot eivät usein kykene käsittelemään tapauksia oikeudenmukaisesti. Valtiovalta voi olla heikko ja oikeuslaitos kykenemätön toimimaan tehokkaasti. Rikoksista epäiltyjä voi olla jopa satojatuhansia.

Vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneiden vastuuseen saattamista onkin pyritty tehostamaan perustamalla kansainvälisiä rikostuomioistuimia. Niiden resurssit ovat kuitenkin rajalliset, eivätkä ne siksi yksin pysty käsittelemään kaikkia tapauksia.

Oikeudenmukainen oikeudenkäynti valitusvaiheineen vaatii huomattavan paljon aikaa ja resursseja. Esimerkiksi Ruandan konfliktin yhteydessä rikoksiin syyllistyneitä on saatettu oikeuden eteen paitsi kansainvälisessä tuomioistuimessa myös monissa yksittäisissä valtioissa – myös Euroopassa.

On selvää, että toisella puolella maailmaa tehtyjen rikosten oikeudenmukainen oikeuskäsittely on kallista ja hankalaa. Prosessien aloittamisen ehdoksi onkin luotu erilaisia mekanismeja, jotka mahdollistavat harkintavallan käytön.

Jotta ulkomailla tehty teko voitaisiin käsitellä suomalaisessa tuomioistuimessa, on valtakunnansyyttäjän yleensä tehtävä syytemääräys. Tällä pyritään ehkäisemään suomalaisten tuomioistuimien kuormittaminen jutuilla, joita ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista käsitellä Suomessa.

Aina vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole. Monet kansainväliset sopimukset velvoittavat Suomea joko luovuttamaan rikoksentekijän toiseen toimivaltaiseen maahan tai käsittelemään epäiltyä rikosta Suomen oikeuselimissä.

Jos epäiltyä ei syytetä Suomessa, hänet on siis luovutettava muualle tuomittavaksi. Luovuttamismahdollisuuksia on kuitenkin rajoitettu, eikä ihmistä voida luovuttaa esimerkiksi sellaiseen maahan, jossa hän ei todennäköisesti saisi oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä tai jossa häntä uhkaisi kidutus tai kuolemanrangaistus.

Kun arvioidaan sitä, estävätkö jotkin seikat luovuttamisen, merkityksellisenä argumenttina ei voida pitää Suomessa järjestettävän oikeudenkäynnin kustannuksia.

Keskustelu Guantánamon vankileiristä ja Yhdysvaltojen käyttämistä kuulustelumenetelmistä lienee viimeistään osoittanut, miten tärkeää on kunnioittaa myös kaikkein vakavimmista rikoksista epäiltyjen ihmisoikeuksia.

Kävi Ruanda-oikeudenkäynnissä lopulta miten tahansa, Suomesta on jo oikeudenkäyntiin ryhtyessään tullut osa kansainvälistä verkostoa, joka pyrkii ehkäisemään sitä, että kaikkein vakavimpiin kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneet jäisivät rankaisematta. Oikeudenkäynnillä on hintansa, mutta toisaalta sillä pyritään edistämään sellaista hyvää, jolle ei voida asettaa hintalappua.

Kansainvälisen oikeuden Jugoslavia-tuomioistuimen entinen pääsyyttäjä Carla Del Ponte on todennut, ettei kansainvälisen oikeuden toteuttamista voi verrata pikaruokaketjuun: se ei ole nopeaa eikä halpaa. Tämä pätee myös Suomessa nyt käytävään oikeudenkäyntiin. Ihmisoikeuksien kunnioittamisella on hintansa.

Kirjoittaja toimii yliassistenttina

Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnassa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi