Salatut elämät ei ole leikin asia

Viime aikoina on keskusteltu Salatut elämät -televisiosarjan sopivuudesta lapsille ja vaikutuksista heidän mielenterveyteensä. Viestintäviraston vuonna 2004 julkaiseman tutkimuksen mukaan Salatut elämät on lasten toiseksi suosituin ohjelma heti Pikku Kakkosen jälkeen.

Viime vuonna kerrottiin, etteivät lasten suojelemiseksi asetetut television aikarajat edelleenkään ole "kovin aktiivisesti vanhempien mielissä" – toisin sanoen vanhemmat eivät tiedä niitä. Valtion elokuvatarkastamo totesi Salattujen elämien viime kevään päätösjakson olevan haitallinen alle 11-vuotiaille, mutta laittomuuksiin tai edes rikkomuksiin ei syyllistytty, kun ohjelma lähetettiin klo 17:n jälkeen.

Suomalaiset ammattikasvattajat kohtaavat työssään päivähoitoikäisiä lapsia tai pieniä koululaisia, joiden psyykelle jokin televisiosarja tai -ohjelma on ollut mahdoton prosessoitava. Vielä varhaisnuorellekaan kaikki alkuillan viihdesarjat eivät ole vaikutuksiltaan viihdettä. Esimerkiksi Salatut elämät voi vääristää liian nuoren katsojan käsitystä perhesuhteista, sukupuolisuudesta ja siitä, onko elämä yleensä merkityksellistä.

Opettajat ovat tuoneet esiin monenlaisia mediaan liittyviä haittoja, joista lasten vanhemmat eivät todennäköisesti ole tietoisia. Olen tutkinut 913 suomalaisen ammattikasvattajan näkemyksiä aiheesta Wisconsin-Madisonin yliopistossa Yhdysvalloissa professori Joanne Cantorin kanssa.

Arvojärjestelmistä ja asenteista riippumatta median aiheuttamat terveysongelmat ovat kouluissa opettajien nähtävissä. Koulukirjoissa median haitallisista vaikutuksista ei kuitenkaan juuri puhuta.

Etenkin terveystiedon opetukseen tulee kehitellä välineitä, joilla olisi suorat vaikutukset koululaisten mielenterveyteen: kuinka näen itseni ja elämäni, omat tunteeni ja sosiaaliset verkkoni, ja miten median hyviä vaikutuksia tässä voidaan vahvistaa ja huonoja vähentää. Alustavaa työtä sekä Suomessa että Yhdysvalloissa on tällä alalla jo tehty.

Minna-Riitta Luukan tuoreen tutkimuksen perusteella suomalaisten opettajien tiedetään olevan haluttomia käyttämään "Meseä", Facebookia tai muita mediasovelluksia oppilaiden kanssa. Onko tämä käsitettävä vanhakantaiseksi suhtautumiseksi, opettajan vaikeudeksi hahmottaa ja jakaa oppilasyhteisön kanssa muuttunutta maailmaa?

Jos koulun mediavälineet eivät palvele koulun tavoitteita, opettajat eivät niistä voi innostua. Kun nettiestot, suodattimet ja muut opettajaa tukevat tekniset ratkaisut puuttuvat, moni opettaja on neuvoton ja asiasta on vaikea puhua.

Atk-luokkaan päästyään nuoret helposti irtoavat koulumaailman säännöistä ja tavoitteista, hakeutuvat koneilla alaikäisille kielletyille sivuille tai väkivaltaisille pelisivuille ja tulevat rauhattomiksi.

Joissakin kouluissa on estetty oppilaiden pääsy kuvagallerioihin kouluaikana. Tämä on aiheuttanut vastalauseita vanhemmilta, jotka näkevät koulun näin estävän oppilaiden sananvapautta.

Kiinalaislapselle on tärkeää saada yhteisönsä ääntä kuuluviin median suomin mahdollisuuksin, mutta suomalaislapsen ja -nuoren tilanne on erilainen. Ongelmana meillä on enemmänkin hullaantuminen vapaaseen mediankäyttöön.

Nuorten kaikkivoipaisuuden tunne, rajattomuus ja lain rikkominen internetissä ovat merkkejä tästä. Ne liittyvät kontrollin puutteeseen, eivät liialliseen kontrolliin, kuten ihmisoikeuksiltaan puutteellisissa ympäristöissä.

Amerikan lastenlääkäriyhdistys (American Academy of Pediatrics) antoi jo vuonna 1999 valtakunnallisen julkilausuman ja suositukset sekä lääkäreille että suurelle yleisölle median terveyshaittojen diagnosoimiseksi ja hoitamiseksi. Suomessa vastaavia suosituksia ei ole tehty.

Yhdysvalloissa koulu tai kirjasto, jonka tietokoneissa ei ole riittäviä haitallisten sisältöjen esto-ohjelmia tai suodattimia, voi menettää saamansa valtionavun. Myös Suomessa on syytä pohtia erilaisia teknisiä ratkaisuja etenkin ryhmästään vastuussa olevan aikuisen eli opettajan näkökulmasta.

On pohdittava myös sitä, voiko lasten omaa mediakulttuuria mahduttaa koulukulttuuriin, jos se on haitaksi koulutyölle. On kysyttävä, minkälaisia uusia opetusmuotoja koulussa voi käyttää, jos samanaikaisesti halutaan pitää kiinni täyden sananvapauden ihanteesta.

Kirjoittaja on lastenpsykologi ja Fulbright-stipendiaatti.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi