Seminaarivitsit eivät työhaluja paranna

Puhutaanpa kestävyysvajeesta tai työurien pituudesta, törmätään siihen, että suomalainen työttömyys- ja sosiaaliturva on rakennettu niin, että se ohjaa pahimmillaan työtöntä jättämään lyhytkestoiset tai osa-aikaiset työt tekemättä. Silti parinkymmenen vuoden aikana hallitusohjelmissa ja juhlapuheissa on julistettu, että työ on parasta sosiaaliturvaa.

Viime viikolla Porin Suomi-areenassa aihetta sivuttiin muutamassa keskustelussa. Aiheesta irtosi sekä vakavaa pohdintaa että yleisön naurattamista.

Helsingin Sanomat julkaisi vuoden alussa Teema-lehden Huomisen hyvinvointivaltio. Siinä kerrotaan esimerkein, miten paljon keikkaluonteisesta työstä jää käteen, kun työmarkkinatuki, asumistuki ja toimeentulotuki pienenevät tulojen kasvaessa. Yhdessä esimerkissä työttömälle tarjottiin päivän lumihommia 120 euron palkkaa vastaan. Tuet leikkautuisivat niin, että käteen jäisi päivän hikoilusta viisi euroa.

Kannustinloukkuihin putoaa myös niitä ihmisiä, jotka eivät saa sosiaalitukia. Esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan pieneneminen ja työeläkemaksujen kasvaminen saavat aikaan sen, että 600 euron keikkatyöstä jäisi käteen nettona alle 300 euroa.

Työ on parasta sosiaaliturvaa. Kyllä, mutta jos työstä ei kerry palkkaa lainkaan tai vain muutaman euron verran, toimintaa voi kutsua vapaaehtoistyöksi tai harrastukseksi.

Kannustinloukuista alettiin puhua suuremmalla äänellä 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Suomessa elettiin kiihkeää nousukautta, ja työvoimasta alkoi olla pulaa. Silloin suunniteltiin sairaanhoitajien rahtaamista Virosta Helsinkiin töihin ja heidän asuttamistaan satamaan ankkuroidussa matkustajalaivassa. Kun yksi laivallinen olisi uupunut, olisi Tallinnasta haettu tilalle virkeää väkeä.

Idean isä oli sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Heikki S. von Hertzen, oman aikansa idealinko. Nykypäivän idealinko Jari Sarasvuo hauskutti yleisöä Porissa esittämällä, että työhaluttomuus kitkettäisiin kansakunnasta purkamalla nykyinen työttömyys- ja sosiaaliturva. Lapset totutettaisiin työhön panemalla heidät pesemään vessoja muutaman euron tuntipalkalla niin, ettei työnantajan tarvitsisi huolehtia lainkaan eläke-, vakuutus- ja muista työnantajamaksuista.

Kumpaakaan esitystä ei kukaan ottanut todesta, eikä niitä totena varmaan esitettykään. Enemmänkin ne kuvaavat ylimielistä suhtautumista todelliseen ongelmaan eli kannustimien puuttumiseen silloin kun työ on lyhytkestoista, osa-aikaista ja pienipalkkaista.

Sarasvuo ja von Hertzen pukivat sanoiksi saamattomuuden ja välinpitämättömyyden, jota työelämän ja sosiaaliturvan uudistamista kohtaan tunnetaan. Niin kauan kuin rahaa riittää kannustinloukkujen virittämiseen yhä uudelleen, ei ongelmaan tosissaan puututakaan.

Kahdenkymmenen vuoden aikana hallitukset ja poliittiset voimasuhteet ovat vaihtuneet. Sata-komitean lisäksi erilaisia komiteoita ja työryhmiä on istunut varmaan sata. Jokainen hallitus on tarttunut ongelmaan kuin olisi sen juuri itse keksinyt.

Kannustavuusongelman ratkaisujakin on esitetty useita. On kansalaispalkkaa, koulutus- ja työtakuuta nuorille, tukea työnantajille ynnä muuta. Tuoreimmassa hallitusohjelmassa luvataan estää sellaisten tilanteiden syntyminen, joissa ihminen putoaisi kannustinloukkuun. Se merkitsisi sitä, että kaikki työttömyysjaksot jäisivät lyhytkestoisiksi. Tavoitteet tuntuvat hyvin epärealistisilta tilanteessa, jossa Suomessa on toukokuun tilaston mukaan 274 000 työtöntä. Heistä 56 000 on ollut työttömänä yli vuoden.

On helppo syyllistää työttömiä siitä, etteivät he ota vastaan työtä, josta päivää kohti jää käteen muutama euro enemmän kuin työttömyys- ja sosiaalituet antavat. Lopputulos saattaa mennä pakkasen puolelle, jos rahaa tarvitaan työmatkoihin ja uusia tukia joutuu odottelemaan pitkään.

Työvoimapoliittisten seminaarivitsien laukomisen sijasta pitäisi kannustinloukut purkaa niin, ettei keinoista käytäisi ikuista puoluepoliittista kiistaa.

Jostakin pitää lähteä liikkeelle. Yksi vaihtoehto olisi säätää takuueläkkeen kaltainen minimitulo, joka ei leikkautuisi kokonaan pois, vaikka työtön ottaisikin työtä vastaan.

Suomeen on säädetty lapsille oikeus päivähoitoon, sairaille oikeus päästä lääkäriin, ja pienimmän eläkkeen määrääkin nostettiin. Koska työ on parasta sosiaaliturvaa, ei voi olla mahdotonta löytää keinoa, jolla työn vastaanottaminen tehtäisiin houkuttelevaksi romuttamatta sosiaaliturvaa. Siihen tarvitaan tahtoa, koulutusta – ja työpaikkoja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi