Siltojen sijaan veronkevennyksiä

Valtion tehtävä on puolustaa kansalaisia hädän hetkellä, ja nyt taloudessa on hätä. Mutta mitä valtion pitäisi tehdä?

Perinteinen tapa reagoida heikkoon talouskehitykseen Suomessa oli devalvointi. Heikentämällä valuutan arvoa vientituotteiden hinnat saatiin houkutteleviksi, mikä takasi niiden kysynnän ja mahdollisti tuotannon jatkumisen ja ihmisten työllistymisen. Ruotsi tekee nyt näin, mutta euromaana emme voi seurata perässä, joten täytyy keksiä jotain muuta.

Yksi mahdollisuus olisi inflaatio: pantaisiin setelipainot pyörimään, ja rahan määrän kasvaessa hinnat nousisivat. Kun ihmiset huomaisivat, kuinka nopeasti heidän säästöjensä arvo sulaa, he kohdistaisivat nämä varat muualle, ja kulutus palauttaisi työllisyyden ja tuotannon takasin normaaleille tasoille.

Tällainen koe olisi kuitenkin hyvin arveluttava, sillä se jakaisi varallisuuden uudelleen lähes sattumanvaraisesti. Ja sitä paitsi, eihän meillä ole enää markkaakaan.

Rahapolitiikka on yksi perinteinen vaihtoehto laman torjunnassa. Kun työttömyys nostaa päätään, keskuspankki ostaa markkinoilta valtion velkapapereita, jolloin niiden arvo kasvaa. Tämä tekee yrityksille houkuttelevammaksi investoida - turvallisina pidettyjen valtion velkapapereiden sijaan - tuotantoonsa, mikä parantaa työllisyyttä ja lisää kulutusta.

Tällä haavaa keskuspankit ovat kuitenkin jo ostaneet niin paljon valtioiden velkapapereita, että näiden korko on lähellä nollaa, joten tätä muuten niin suositeltavaa keinoa ei nyt voida käyttää. Eikä rahapolitiikkaa muutenkaan hoideta enää Suomesta.

Yksi keino on luottopolitiikka, jonka tavoitteena on saada yritykset tekemään riski-investointeja lainarahalla. Ongelmana on se, että rahoitusmarkkinoiden riskitoleranssi on romahtanut: huolimatta keskuspankkiirien ja finanssiministerien yrityksistä kukaan ei nyt uskalla myöntää riskiluottoja.

Hallitukselle jää jäljelle finanssipolitiikka: annetaan julkisen sektorin kuluttaa ja uskotaan sen nostavan ihmiset pois työttömyydestä ja palauttavan tuotannon takaisin normaalille tasolle. Tosin siihenkin liittyy pari pulmaa.

Kukaan ei tiedä, kuinka paljon suuret, velalla rahoitetut julkiset investoinnit vähentävät yksityisiä investointeja, joiden varaan kuitenkin rakentuu se tulevaisuuden veropohja, jolta julkiset velat aikanaan maksetaan takaisin.

Toinen kysymys on, miten julkisen kulutuksen lisääminen vaikuttaa bruttokansantuotteeseen. Ympäri maailmaa päätään nostavat himoelvyttäjät uskovat esimerkiksi sillan rakentamisen vaikuttavan bkt:hen jopa ykköstä suuremmalla kertoimella.

He olettavat, että on rajatta olemassa joutilasta pääomaa ja työvoimaa, joka kohdennetaan sillan rakentamiseen, eikä se ole mistään muualta pois. Ilmaisen sillan lisäksi bruttokansantuotteen uskotaan kasvavan vielä jollakin määrällä muita yksityisiä hyödykkeitä tai palveluja. Tällöin olisi ilmeisesti kannattavaa rakentaa silta, vaikka se ei johtaisi minnekään.

Järkevämpi lähtökohta on käyttää kerrointa nolla: julkisten investointien lisääntyminen johtaa vastaavan suuruiseen vähenemiseen yksityisissä investoinneissa ja kulutuksessa. Tällöin investoinnin perusteluna on siitä saadun hyödyn arvo eli sillan tapauksessa sen yli ajavien autojen määrä, ei epämääräinen toive kysyntäsysäyksen vaikutuksesta bruttokansantuotteeseen.

Onneksi hallituksen työkalupakissa on vielä jotain jäljellä. Julkisen kulutuksen lisäämisen ohella ja miksei sijastakin hallituksen tulisi kohdentaa voimavaransa ihmisten ja yritysten kannustimiin investoida, tuottaa ja tehdä työtä.

Sen sijaan, että hallitus syytää rahaa erilaisiin julkisiin hankkeisiin, sen tulisi leikata voimakkaasti korkeita marginaaliveroasteita ja poistaa pääomatuloverotus kokonaan ainakin toistaiseksi. Kaikki muut toimet ovat enemmän tai vähemmän tehottomia.

martti.nyberg@eva.fi

Kirjoittaja on Elinkeinoelämän valtuuskunnan ekonomisti.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi