Sosiaaliasiamiehet kohtaavat arjen epäkohdat

Näinä aikoina kuntien päättäjät saavat käsiinsä paperinivaskat, joihin olisi syytä paneutua kunnolla. Kuntien sosiaaliasiamiehet nimittäin antavat keväisin selvityksen edellisen vuoden työstään.

Selvitykset ovat enimmäkseen karua luettavaa. Niistä käy ilmi, ettei kunnissa läheskään aina osata, ehditä tai viitsitä palvella sosiaali- tai terveyspuolen asiakasta parhaalla mahdollisella tavalla.

Suurin pulma on se, ettei ainakaan pääkaupunkiseudun suurissa kunnissa kukaan ota kokonaisvastuuta edes niistä ihmisistä, jotka monine ongelmineen tulevat sosiaalitoimistoon hakemaan apua. Ruokaa varten asiakas saa rahaa toimeentulotukena, ja silmälaseihin voi saada maksusitoumuksen. Asuntoa, kuntoutusta, lasten kouluvaikeuksia ja mielenterveyden tukea sen sijaan pitää osata hakea eri luukuilta – jos jaksaa.

Pääkaupunkiseudun sosiaaliasiamiesten kertomuksista käy selvästi ilmi, että heikoimmassa asemassa eivät suinkaan ole ne ihmiset, jotka valittavat epäasiallisesta kohtelusta tai saamatta jääneistä palveluista sosiaaliasiamiehille. Huonoimmassa asemassa ovat ihmiset, jotka eivät tunne oikeuksiaan eivätkä edes tiedä, että sellainenkin auttava taho kuin sosiaaliasiamies on olemassa.

Tietotekniikasta näyttää tulleen kuntien palveluiden suunnittelijoille uskontoihin verrattava palvonnan kohde. Kun palveluista on pantu tieto nettiin, se riittäköön.

Tilanne on suorastaan surkuhupaisa Helsingissä, jossa sosiaalivirasto on koonnut vanhuksille suunnatut vanhuspalveluiden alueelliset oppaat internetiin. Ongelma on siinä, etteivät näitä palveluita tarvitsevat vanhukset yleensä edes omista tietokonetta. Vaikka he vielä jotenkin pääsisivät lähikirjastoon, monikaan heistä ei osaisi käyttää tietokonetta ja etsiä tietoja tarjolla olevista palveluista.

Vaikka sosiaaliasiamies on puuttunut tilanteeseen, Helsingin kaupungilta ei säästämisinnon vuoksi löydy muutamaa kymmentätuhatta euroa, joilla vanhuksille suunnattu palveluopas voitaisiin painaa paperille ja jakaa vaikkapa kaikille 70 vuotta täyttäneille kaupunkilaisille.

Esimerkiksi pyöräilijät ja lenkkeilijät voivat hakea palvelupisteistä selkeät ja moniväriset kartat, joista näkyy pyöräteiden, latujen ja pururatojen sijainti. Todennäköisesti näiden palveluiden käyttäjistä valtaosa osaisi katsoa ja tulostaa nuo kartat itsekin netistä.

Tiedon saanti on sosiaalitoimen asiakkaille ensiarvoisen tärkeää. Siksi tuntuukin perin kummalliselta, etteivät suuretkaan kaupungit julkaise minkäänlaista tiedotelehteä palveluistaan.

Monet muutkin Helsingin sosiaaliasiamiehen esiin nostamista epäkohdista koskevat vanhuksia. Muiden kuntien lailla myös Helsinki pyrkii pitämään vanhukset kotihoidossa mahdollisimman pitkään.

Jotta kalliita laitospaikkoja tarvittaisiin mahdollisimman vähän, kaupungin työntekijät arvioivat vanhusten toimintakykyä pistein. Koska palvelutaloihin pyrkijöitä on enemmän kuin paikkoja, palvelutalokelpoisuuden alinta pisterajaa nostetaan kysynnän mukaan.

Vanhusten pisteitä eivät korota turvattomuuden tunne eikä masentava yksinäisyys, joka vaivaa suurta joukkoa huonosti liikkumaan pääseviä vanhuksia. Pisteiden laskijoiden mukaan kaikki on vielä hyvin, kun yksi palveluntuottaja tuo aterian, toinen jakaa lääkkeet ja kolmas auttaa peseytymisessä kerran viikossa.

Usein käy niin, että vanhuksen pisteet kyllä riittäisivät palvelutaloon, mutta paikkojen vähyyden vuoksi vanhus asetetaan epämääräiseen jonoon. Yli 80-vuotiaalle vanhukselle vuoden jonotus on epäinhimillistä, jopa kohtalokasta.

Tosiasiassa epämääräiseen jonoon asettaminen on sama asia kuin kielteinen päätös palvelun saamisesta. Jos paikkaa palvelutaloon ei voida järjestää heti, kun edellytykset täyttyvät, siitä on tehtävä kielteinen päätös. Kielteisestä päätöksestä voi valittaa, ja valitusmahdollisuudesta pitää kertoa vanhukselle tai hänen avustajalleen selvästi.

Päätösten puuttuminen on muutenkin sosiaali- ja terveyspalveluissa ongelma. Päivähoitoa tai muuta palvelua hakevalle sanotaan herkästi, että juuri nyt ei ole paikkaa tarjolla, mutta palatkaa asiaan kuukauden tai kesälomien kuluttua.

Monien palveluiden järjestämiselle on säädetty myös enimmäisaika, jonka palvelun saaminen saa kestää. Jos palvelun hakija ei saa kirjallista päätöstä, hänen on mahdotonta vaatia enimmäisaikojen noudattamista tai valittaa päätöksestä.

Sosiaaliasiamiehet ovat huomanneet myös sen, että virastoissa unohdetaan harmittavan usein kirjata kaikki asiakkaan kanssa sovitut asiat asiakaskertomukseen. Kun työntekijät vaihtuvat usein, asiakkaan on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta, vakuuttaa uudelle työntekijälle, mistä asioista on aiemmin suullisesti sovittu.

Sosiaaliasiamiesten kertomukset kuvaavat heikoimmassa asemassa olevien kuntalaisten arkea ja ongelmia. Niihin ei pidä suhtautua "merkitään tiedoksi" -asenteella.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi