Sukupolvien välinen kuilu

Viime lauantaina hallitusohjelmaneuvotteluiden tiedotustilaisuudessa istuivat vierekkäin hallituspuolueiden puheenjohtajat: keskustan puheenjohtaja, tuleva pääministeri Mari Kiviniemi, 41, kokoomuksen puheenjohtaja valtiovarainministeri Jyrki Katainen, 38, vihreiden puheenjohtaja työministeri Anni Sinnemäki, 36 sekä Rkp:n puheenjohtaja kulttuuriministeri Stefan Wallin, 43.

Tilaisuus oli rento. Ministerit puhuttelivat toisiaan etu- ja lempinimillä. Mari kiusoitteli Steffiä ja Jyrkiä näiden kiireestä päästä seuraamaan Ruotsin kruununprinsessahäitä.

Hallituksessa on neljä noin kuusikymppistä ministeriä. Ylivoimaisesti suurin osa ministereistä on neljänkympin kahta puolta. Ministerit jaksavat vieläkin ylistää hallituksen poikkeuksellisen hyvää henkeä. Ehkä se selittyy osin sillä, että suurimmalla osalla ministereistä on sama kokemus- ja kulttuuripohja: he ovat lapsina katselleet televisiosta samoja lastenohjelmia ja tv-sarjoja ja nuorina kuunnelleet samoja yhtyeitä. Kanssakäymistä helpottaa, jos vitsejä ja heittoja ei tarvitse selittää toiselle alusta pitäen.

Samaan ikäpolveen kuuluvat myös oppositiopuolueiden johtajista Sdp:n Jutta Urpilainen, 34, ja vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki, 33.

Samaan aikaan työmarkkinoilla: Elinkeinoelämän keskusliitossa tapahtui sukupolvenvaihdos, kun toimitusjohtaja Leif Fagernäs, 63, jää sopimuksensa mukaan eläkkeelle vuodenvaihteessa. Hänen tilalleen nousee Turun kaupunginjohtaja Mikko Pukkinen, 55.

Myös korkeasti koulutettujen Akavassa saattaa polvi vaihtua, mikäli puheenjohtaja Matti Viljanen, 60, jää ensi vuonna eläkkeelle. Hänen paikkaansa kärkkyvät ainakin Tekniikan akateemisten toiminnanjohtaja Heikki Kauppi, 55, sekä Ekonomiliiton neuvottelujohtaja Sture Fjäder, 52.

Akavan vahvimman liiton OAJ:n puheenjohtaja Erkki Kangasniemi, 64, jää eläkkeelle heinäkuun lopussa. Hänen tilalleen OAJ valitsi Olli Luukkaisen, 52.

Viime vuonna Lauri Ihalainen jäi SAK:n ykköspaikalta eläkkeelle 62-vuotiaana. Hänen tilalleen valittiin Lauri Lyly, nyt 57.

SAK:n suurimmassa teollisuusliitossa Metallityöväen liitossa valta vaihtui kaksi vuotta sitten. Puheenjohtajaksi nousi Riku Aalto, nyt 45, vaikka Erkki Vuorenmaa, nyt 62, olisi halunnut vielä jatkaa.

Virkaiältään vanhin keskusjärjestön puheenjohtaja on Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää, 55.

Ammattiliittojen puheenjohtajista nuorimmatkin taitavat olla reilusti yli nelikymppisiä. Eikä tilanne ole yhtään sen parempi työnantajien puolella.

Edellä olevan litanian on tarkoitus kuvata sitä, kuinka eri ikäpolvea maan poliittiset johtajat ja työmarkkinajohtajat ovat. Työmarkkinapomot ovat eläneet aikana, jolloin vakituinen, jopa koko työelämän kestävä, työsuhde oli sääntö. Poliittisille johtajille pätkätyö on jo oman työn luonteen vuoksi tuttua.

Suurimmalla osalla työmarkkinajohtajista katse alkaa harittaa jo menneisyyteen päin. Kolmikymppisillä poliitikoilla ei ole sellaiseen varaa. He katsovat tulevaisuuteen ja luovat tälle maalle tulevaisuutta niin hyvin kuin taitavat, jo sen vuoksi, että he joutuvat itsekin elämään siinä.

Työmarkkinajohtajat haluaisivat tehdä asioita niin kuin aina on tehty. Haikailu tulopoliittisten kokonaisratkaisujen perään on tästä yksi osoitus.

Työmarkkinapomot ja keskeiset poliitikot ovat eläneet niin eri maailmoissa, että mahtavatkohan he puhua edes samaa kieltä neuvotellessaan kestävän talouskasvun ja työllisyyden ohjelmasta.

Pitkän kokemuksen merkitystä ei suinkaan pidä väheksyä. Mutta nykyisin tiettävästi vain paavi valitaan tehtäväänsä iäkkäämpänä kuin suomalainen työmarkkinajohtaja. Eikä nuorta polvea ole edes kasvamassa tuleviin merkittäviin tehtäviin.

Keskustan puoluekokous valitsi puheenjohtajaehdokkaista nuorimman, ja vieläpä naisen. Se on osoitus ennakkoluulottomuudesta, kun muistaa, että tyypillinen keskustan jäsen on kuusikymppinen maakunnan mies tai nainen.

Esimerkiksi SAK:ssa ei tuollainen vallankumouksellisuus tulisi kuuloonkaan. Ei ainakaan tällä vuosisadalla.

Väistämättä tulee päätelmään, että valtakunnan politiikka on – henkilöidensä kautta – ennakkoluulottomampaa, edistyksellisempää ja modernimpaa kuin työmarkkinapolitiikka, joka on varsin konservatiivista.

Osoitus uudistushalusta voisi olla vaikka se, että joku keskusjärjestö valitsisi ykkösjohtajakseen naisen. Kuka uskaltaa aloittaa?

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi