Suomen ei pidä lopettaa kehitysapuaan Nicaragualle

Nicaragua on yksi Latinalaisen Amerikan köyhimmistä maista. Sen 5,4 miljoonasta asukkaasta 22 prosenttia on lukutaidottomia, HI-virus leviää ja tautia jarruttavista lääkkeistä on pulaa. Maan bruttokansantuotteesta 27,1 prosenttia on kehitysapua, eikä avunantoa aina ohjaa kansan etu, vaan poliittiset intressit.

Yhdysvaltojen apu Nicaragualle on ollut mittavaa ja kattanut kaikkea mahdollista: sillä on tarjottu tukea sisällissodan jälkeisille sandinisteja ja rahoitettu oikeistolaisia contrasissejä. Kun keskustiedustelupalvelu CIA puuttui Nicaraguan asioihin, haastettiin Yhdysvallat kansainväliseen oikeuteen ja tuomittiin maan asioihin sekaantumisesta.

Nicaragua nousi sisällissodan jälkeen 1980-luvulla yhdeksi maailman suosituimmista avustuskohteista ("aid darlings"). Suomenkin kehitysapu Nicaragualle on noussut tasaisesti. Vuonna 2000 se oli 7,55 miljoonaa euroa, viime vuonna jo 12,16 miljoonaa euroa.

Ruotsi kuului Suomen tavoin pitkään Nicaraguan tukijoihin. Nyt Ruotsi kuitenkin lopettaa apunsa Nicaragualle. Olisiko Suomen aika tehdä samoin?

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä perehdyin äskettäin yhdessä muiden pohjoismaisten parlamentaarikkojen kanssa kehitysapuun, jota Pohjoismaat kanavoivat Nicaragualle YK:n kautta. Tosin Ruotsi ei edes osallistunut Nicaraguan-matkaan.

Nicaragua on edistynyt 1990-luvulla harppauksin, muttei silti ole saavuttanut tasoa, jota pohjoismaisten demokratioiden on oikeus odottaa. Olisiko tämä peruste lopettaa apu, osoittaa, ettemme hyväksy sitä, että Nicaragua ei ole aito oikeusvaltio vahvoine instituutioineen?

Ruotsi ei ole perustellut vetäytymistään näin, vaan on sanonut siirtävänsä kehitysapunsa painopisteen Afrikkaan, mistä myös presidentti Daniel Ortega puhui kauan tapaamisemme yhteydessä.

Nicaraguassa kaiken sanotaan olevan politiikkaa {minus} jopa lääketieteellisin perustein tehtävän abortin. Meitä pohjoismaalaisia karmaisee, ettei aborttia sallita edes naisen ollessa hengenvaarassa tai raskauden alettua raiskauksesta, jopa insestistä.

Ei ihme, että nuorten naisten itsemurhat ovat lisääntyneet sen jälkeen, kun lääketieteellisesti perusteltu abortti kriminalisoitiin vuonna 2006. Suomi on ottanut asian eri yhteyksissä esille.

Nicaraguassa on monta muutakin asiaa, joita pohjoismaalaisen on vaikea ymmärtää, kuten hiljattain perustetut kansankomiteat (CPC, Consejos del Poder Ciudadano) sekä kansallinen taloudellis-sosiaalisen suunnittelun komitea Conpes (Consejo Nacional de Planificacio´n Económica y Social).

Kansankomiteoiden tehtäväksi kerrotaan kansalaisten yhteiskunnallinen aktivointi vaalien välillä.

Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Mutta jos komiteat ovat lakisääteisiä ja niiden annetaan vastata kaikesta mahdollisesta kehitysavun, ihmisoikeuksien, propagandan sekä lasten, naisten ja vanhusten oikeuksien saralla, tai jos presidentti myöntää niille kaikki valtaoikeudet, tai jos presidentin vaimo Rosario Murillo valitaan koordinointikomitean puheenjohtajaksi, silloin on tultu kovin kauas Pohjoismaiden vaatimasta demokraattisesta ja avoimesta yhteiskunnasta.

Mielestäni Suomen ei pidä lopettaa apuaan Nicaragualle. Antamalla periksi myöntäisimme tehneemme vääriä valintoja ja epäonnistuneemme kehityspolitiikassa. Silti meillä on ajattelemisen aihetta: meidän on uskallettava kyseenalaistaa, kritisoida ja estää kehitysapua muuttumasta automaattiseksi.

Nicaraguan väestö on suunnattoman köyhää. Sitä piinaavat jatkuvat luonnonkatastrofit, joita täydentävät poliittinen kahinointi, korruptio, sukulaisten suosiminen ja niin edelleen. Olisi väärin hylätä Nicaraguan kansa, mutta on aiheellista asettaa vaatimuksia kehitysavun saajille.

Demokraattisen yhteiskuntajärjestyksensä ansiosta Pohjoismaat voisivat näyttää mallia muille. Voimme koordinoida kehitysapuamme ja tätä kautta tiukentaa saajille asetettuja vaatimuksia. Ehkä olisi aika myös arvioida uudelleen kiistelty päätös Pohjoismaiden kehitysrahaston NDF:n (Nordic Development Fund) lakkauttamisesta. On sanottu, ettei tienrakennukseen voi soveltaa pohjoismaisia arvoja, mutta oikeusvaltion rakentamiseen kyllä. Tämä pitää täysin paikkansa.

Ruotsin vetäydyttyä Nicaraguasta on muiden avustustahojen yritettävä paikata syntyneet aukot. Kovimmin menetys iskee pieniin kansalaisjärjestöihin, jotka nyt jäävät vaille rahaa. Kotiväkivalta on yleistä koko Nicaraguassa, ja kyse on monesti juuri väkivallalle alttiita naisia puolustavista järjestöistä.

Suomen pitää jatkaa Nicaraguan auttamista. Samalla on näytettävä, että rahan takana on aitoja päättäjiä {minus} ihmisiä, jotka eivät vain tee rahansiirtoja, vaan joilla on mielipiteitä ja jotka osaavat vaatia ja kyseenalaistaa.

Kirjoittaja on ahvenanmaalainen kansanedustaja (r).

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi