Suomen jätevesiratkaisut ovat luvallisia mutta kestämättömiä

Suomessa on ylpeilty vuosia sillä, että yhdyskuntajätevesien puhdistus on meillä tehokasta. Miten siis on mahdollista, että jouduimme jätevesien vuoksi EY-tuomioistuimeen?

Suomen ja EU:n kiista yhdyskuntajätevesien puhdistamisesta ratkesi lokakuun alussa. EY-tuomioistuin hylkäsi komission Suomelle kohdistaman vaatimuksen, jonka mukaan jätevesilaitosten pitää puhdistaa yhdyskuntajätevesistä typpeä vähintään 70 prosenttia, mikäli laitosten piirissä on yli 10000 asukasta.

Julkisuudessa on iloittu siitä, että Suomi voitti EU-komission. Huomiota ei kuitenkaan ole kiinnitetty asian vakavaan puoleen. Miksi Suomi ei halua puhdistaa typpeä yhdyskuntajätevesistään? Onko Suomen vesiensuojelupolitiikka oikeasti kunnossa?

EY-tuomioistuimeen joutumisen syyt saattavat löytyä typen poistoa koskevista tilastoista. Keskimääräinen typen puhdistuksen teho on Suomessa 56 prosenttia; parhaat jätevesilaitokset pääsevät liki 90 prosenttiin. Useat Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikon puhdistamot yltävät kuitenkin vain 20-30 prosenttiin. Näin on myös useissa suurten järviemme rannoilla sijaitsevissa puhdistamoissa.

Haasteellaan EU kyseenalaisti Suomen typpipolitiikan, jonka mukaan typpeä puhdistetaan vähemmän ja ravinteiden annetaan pidättyä vesistöihin. Tällöin Itämereen asti päätyvä ravinnekuorma on pienentynyt lähelle 70:tä prosenttia.

Arvio saattaa olla laskennallisesti oikein vesistöissä, joihin kuuluu paljon järvialtaita. Samaa periaatetta tuntuu sovellettavan kuitenkin myös Lounais-Suomen jokiin, jotka kestävät huonommin suuria typpipitoisuuksia.

Typpipolitiikan motiivia täytyy ihmetellä. Varastoimmeko ravinteita tietoisesti sisävesiin huolimatta kasvavista ekologisista riskeistä?

Suomen typpipolitiikkaa on syytä arvioida kahdesta näkökulmasta: vesiensuojelun kokonaisuuden ja Itämeren suojelun kannalta. Suurimmat vesien kuormittajat ovat maatalous, yhdyskuntajätevedet, teollisuus ja haja-asutus.

Suomen kaikissa vesiensuojeluohjelmissa on todettu, että kuormituksen vähentäminen tulee kohdentaa kustannustehokkaasti. Se tarkoittaa, että kuormittajien rajapuhdistuskustannukset ovat yhtä suuret eli eniten puhdistavat ne kuormittajat, joille puhdistaminen on halvinta.

Yhdyskuntajätevesien sekä maatalouden puhdistuskustannusten arviointia hankaloittaa se, että ne määräytyvät usein tapauskohtaisesti. Tutkimusten mukaan haja-asutukselle asetetut vaatimukset johtavat merkittävästi muita kuormittajia suurempiin rajakustannuksiin.

Typen poiston kustannukset ovat maatalouden nykytasolla suunnilleen yhtä suuret kuin yhdyskuntajätevesien puhdistuskustannukset, kun puhdistusprosentti on 50-60. Jos yhdyskuntajätevesistä puhdistetaan 20-30 prosenttia, typen puhdistuskustannukset ovat edullisempia kuin maataloudessa.

Kustannustehokkuus edellyttääkin ponnistelujen lisäämistä varsinkin yhdyskuntajätevesien puhdistuksessa ja maataloudessa muttei erityisesti haja-asutusalueilla. Vesiensuojelupolitiikkamme ei edes yritä toteuttaa kustannustehokkuutta - viis kansalaisten rahoista.

Samalla kun saimme torjuntavoiton EU-säädöksistä, kotoisia asetuksiamme haja-asutuksen jätevesien puhdistuksesta aletaan kovaa vauhtia panna täytäntöön. Eri tekniikoin varustettuja pienpuhdistamoita kaupataan ympäristöviranomaisille ja kuluttajille.

Tuntuu uskomattomalta, että monimutkaista ja hankalasti ohjattavaa vedenpuhdistusprosessia kannattaisi levittää mökkien takapihoille, kaivaa metrin syvyyteen ja antaa olla jouten suurimman osan vuotta, kun olisi mahdollista tehostaa suurten yksiköiden toimintaa. Voivatko näin suunnatut ponnistelut olla järkeviä?

Itämeren suojelussa Suomi on Ruotsin ohella aktiivisin toimija. Maamme on sitoutunut vähentämään typpipäästöjään 1200 tonnia ja fosforia 150 tonnia.

EU:n direktiivin mukaisen typenpuhdistuksen voimaan saattaminen toteuttaisi typpitavoitteemme paremmin kuin hyvin: vähennys Itämereen päätyvässä kuormassa olisi yli 2000 tonnia.

On myös syytä pohtia, millaiselta Suomen typpipolitiikka näyttää Itämeren köyhien valtioiden, kuten Baltian maiden ja Puolan, näkökulmasta. Jos ne tekevät typen puhdistukseen vaaditut investoinnit, mikseivät sitten rikkaat Suomi ja Ruotsi?

Suomi ei ole tähänkään saakka noudattanut Itämeren ympäristönsuojelukomission Helcomin suosituksia ravinteiden rajoittamisesta. Onko muilla mailla mitään syytä uskoa, että Suomi noudattaa niitä vastaisuudessakaan, nyt kun direktiivin soveltamiseen on hankittu poikkeus?

Eräs perusongelmista Itämeren suojelussa on ravinteiden puhdistuksesta koituvien hyötyjen ja haittojen epätasainen jakautuminen. Köyhät maat kantavat kustannukset, ja hyöty koituu rikkaille.

Ainoa kestävä tie on oma esimerkki, sitoutuminen ja suojelun nettohyötyjen oikeudenmukainen jakaminen maiden kesken.

Helcom on laatinut Itämeren suojeluohjelman (Baltic Sea Action Plan), joka on suosituksen luonteinen. Ohjelman ylivoimaisesti suurimmat vähennysvelvoitteet ja kustannusrasitteet ovat Itämeren köyhillä mailla, kun taas Suomen, Tanskan ja Ruotsin vähennykset ja kustannukset ovat varsin pieniä.

Tämä piirre jo yksinään heikentää merkittävästi Itämeren suojelun edellytyksiä, mutta nyt Suomi on myös typpipolitiikallaan tekemässä itsensä epäuskottavaksi suojelukumppaniksi.

Iho on vanhempi tutkija

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksessa ja Ollikainen ympäristöekonomian professori Helsingin yliopiston

taloustieteen laitoksessa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi