Suomen on muututtava palvelutaloudeksi

Meidän on korvattava teollisuudesta katoavat työpaikat ja vienti uusilla vientikelpoisilla palveluilla.

Kriisit eivät muuta vain yksilöitä ja yrityksiä, vaan ne pakottavat kokonaisten kansantalouksien kehityksen uuteen suuntaan. Suomessa nykyinen talouskriisi näkyy historiallisena ja tuskallisena siirtymisenä menestyneestä teollisuusyhteiskunnasta uudenlaiseksi palvelutaloudeksi. Muutos on yhtä merkittävä kuin viime vuosisadalla tapahtunut siirtyminen maataloudesta teollisuuteen.

Elinkeinopolitiikalle ja poliittisille liikkeille voidaan löytää uusi suunta – paradoksaalista kyllä – yhteiskuntamme muuttumattomista elementeistä. Yhteiskuntakehitystä eteenpäin vievät voimat lähtevät ihmisen ja yritystoiminnan perusluonteesta. Asiakkaiden tarpeet, kilpailu ja oma oppiminen ajavat yrityksiä ylöspäin tuotannon arvoketjussa kohti yhä kehittyneempiä ja parempikatteisia tuotteita.

Yksilön kohdalla elintason nousu siirtää kulutuksen painopistettä aineellisista perustarpeista henkisiin tarpeisiin. Myös tavarantuotannossa tuotteen käyttöön liittyvät palvelut muodostavat yhä suuremman osan yritysten liikevaihdosta ja tuloksesta.

Suomen teollisuus on suuryritysvaltaista, ja sen vientiosuus on länsimaisessa vertailussa suuri. Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta supistuu talouskriisin seurauksena entistä nopeammin. Meidän on hyväksyttävä se, että teollisuudesta tulee vähitellen toinen maataloutemme. Teollisuus on yhä tärkeää mutta ei edusta enää merkittävää uuden kasvun ja vaurauden lähdettä eikä pysty työllistämään viidesosaa suomalaisista. Meidän on korvattava teollisuudesta katoavat työpaikat ja vienti uusilla vientikelpoisilla palveluilla.

Palvelutalous ei ole vain paitojen pesemistä vaan myös erittäin vaativia suunnittelupalveluja sekä suurta asiantuntemusta edellyttäviä ihmisen ruumiin, sielun ja varallisuuden hoitoon liittyviä tehtäviä. Aineettomia hyödykkeitä tuottavat toimialat ovat kasvussa kaikkialla maailmassa.

Jotta palvelusektori voi nousta Suomen suurimmaksi vientialaksi ja ottaa vetovastuun talouden kehittymisestä, koko yhteiskunnan ajattelu- ja toimintatapoja on muutettava.

Muutoksen vaikeus näkyy esimerkiksi yhteiskunnan digitalisoitumisessa. Suomi selviytyi hyvin digitalisoinnin tekniikkavaiheesta mutta kompuroi ja uhkaa jäädä muista jälkeen tekniikan soveltamisessa ja palvelujen kehityksessä. Ja juuri uusissa palveluissa piilee koko digitalisoinnin idea ja potentiaali.

Jos uusien palvelujen kehittäminen perustuu asiakkaiden tarpeiden sijasta lainsäädäntöön ja tuotantoprosessiin, näemme tulevaisuudessa useita sähköisen äänestämisen kokeilun ja H1N1-rokotusohjelman kaltaisia kärsimysnäytelmiä. Vaikeinta on muuttaa ajattelutapa hallinto- ja tuotantokeskeisestä asiakaskeskeiseksi.

Edessämme on suuri ja vaativa muutos mutta ei kuitenkaan hyppy tuntemattomaan. Tehtävää ei helpota se, että osa johtavista palveluyrityksistämme on siirtynyt ulkomaiseen omistukseen, eikä liioin se, että automaation terävin kärki kohdistuu nyt juuri palveluihin.

Digitalisoinnista saatavat tuottavuushypyt syntyvät pääosin tietointensiivisen työn automatisoinnista. Työpaikkapoistuma vastaa suuruusluokaltaan suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymistä. Toisaalta tuottavuushypyt ovat uuden palvelukysynnän ja vaurauden tärkein ajovoima. Jotta muutos voi onnistua, tarvitaan muutostarpeen laajaa ymmärtämistä, elinkeinopolitiikan uudelleen suuntaamista, julkisen sektorin palveluroolin uudelleenarviointia, energiatalouden uudistamista sekä koulu- ja yliopistolaitoksen vahvistamista.

Elinkeinopolitiikassa on tehtävä vaikeita valintoja vanhan tukemisen ja uuden kehittämisen välillä. Molempia tarvitaan, mutta painopisteen täytyy siirtyä tuotekehityksestä palvelujen kehitykseen, teollisesta muotoilusta palvelujen muotoiluun, valmistuksen osaamisesta asiakkaan osaamiseen ja tieverkossa tapahtuvasta tuotannosta tietoverkoissa tapahtuvaan tuotantoon.

Tulevaisuuden yhteiskunta on joka tapauksessa digitaalinen, ja elinkeinopolitiikan tulee tukea verkkoinfrastruktuurin nopeaa rakentumista, kaikkien tietointensiivisten palvelujen siirtymistä verkkoon sekä kuluttajien verkkoasioinnin lisääntymistä.

Siirryttäessä vientivetoiseen palvelutalouteen julkisen sektorin palvelutehtävä nousee aivan erityiseen asemaan. Julkinen sektori tuskin kuitenkaan voi olla suuri palvelujen viejä. Sen on tehtävä tilaa yksityisen palvelutuotannon kasvulle ja parannettava samalla omaa laatuaan ja tuottavuuttaan. Palvelutuotannon digitalisointi ja suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen antavat tähän hyvän mahdollisuuden.

Voimantuotannolla on ollut keskeinen rooli kaikissa suurissa elinkeinorakenteiden muutoksissa. Akkutekniikan kehittyminen on tuonut tietokoneet taskuihin ja pyrkii ratkaisemaan myös liikenteen päästöjen ongelman. Digitalisointi siirtää liikennettä tieverkosta tietoverkkoihin ja lisää sähkön kulutusta mutta keventää samalla muuta energiankulutusta. Digitaalinen palveluyhteiskunta on siten enemmän sähköintensiivinen ja vähemmän energiaintensiivinen kuin vanha teollisuusyhteiskunta.

Väestön hyvä koulutus on kansallinen voimavaramme, jonka merkitys vain korostuu, kun siirrytään kehittyneeseen palvelutalouteen. Myös koulut ja yliopistot ovat suuren uudistumishaasteen edessä. Opetuksen ja tutkimuksen painopisteitä on suunnattava uudelleen, ja käytettävissä olevilla voimavaroilla on saatava aikaan parempaa opetusta ja tutkimusta. Aalto-yliopiston perustaminen ja vuodenvaihteessa toteutuva suuri yliopistouudistus tähtäävät juuri tähän tavoitteeseen.

Menestyneimmät yritykset, poliittiset liikkeet ja kansantaloudet ovat uudistumisen ja muutoksen mestareita. Suomi osoitti kuuluvansa tähän joukkoon 1800- ja 1900-luvuilla. Osaamisestamme ja uudistuskyvystämme riippuu, tuleeko Suomesta kuihtuva hyvinvointiyhteiskunta vai kehittynyt mielihyväyhteiskunta.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi