Suomen pitäisi puolustaa Wikileaksin työtä

Suomi voisi tukea demokraattista julkisuusperiaatetta tarjoamalla Julian Assangelle turvapaikkaa.

Demokratia on kautta aikojen ollut taistelua julkisuusperiaatteen puolesta itse- ja harvainvaltiaiden salailupolitiikkaa vastaan.

Harvain- tai yksinvaltaisissa järjestelmissä jotkut tietävät asiat muita paremmin. Sen takia heillä katsotaan olevan oikeus päättää asioista muiden kansalaisten tahdosta välittämättä – ja myös toimia kansalaisten nimissä heidän tietämättään.

Demokratiassa kansalaisilla on oikeus kokoontua sekä ilmaista ja julkaista mielipiteensä kaikista niistä asioista, joilla on yleistä merkitystä. Valtiollisten elinten toiminnalla on aina yleistä merkitystä. Sananvapauden ja demokraattisen julkisuuden toteutumisen ehto on, että kansalaiset tietävät, mitä valtiolliset elimet tekevät ja miksi. Siksi viranomaisten asiakirjojen täytyy olla julkisia.

Yleisestä julkisuusperiaatteesta voidaan poiketa tietyissä tapauksissa, mutta salailun perusteiden pitää olla milloin tahansa kansalaisten tai ainakin heidän edustajiensa riitautettavissa. Niiden, jotka luokittelevat teon salaiseksi, täytyy olla myös vastuussa luokittelustaan. Väärin perustein tehty salailu on vastoin demokraattisen julkisuuden normeja ja siten mahdollisesti rangaistava teko.

Demokratian yleisten periaatteiden kannalta asiakirjat voivat olla salaisia vain hyvin tarkkaan määriteltyjen ehtojen täyttyessä. Todistamisen taakka, samoin kuin moraalinen ja laillinen vastuu salailusta, on aina salailijoilla. Demokraattisen median tehtävänä on tuoda julkisuuteen kaikki, mikä on asiattomasti salattu – ja samalla saattaa salailijat vastuuseen.

Vuonna 2006 perustettu Wikileaks on nerokkaasti pystynyt käyttämään internetiä ja luonut siten perusteita maailmanlaajuiselle salailun vastustamiselle. Samalla se on rakentanut pohjaa globaalille julkisuudelle ja demokratialle.

Monet kiinnostavista paljastuksista ovat kohdistuneet Yhdysvaltoihin. Wikileaksin toiminta on hermostuttanut yhdysvaltalaiset ja heidän liittolaisensa. Myös heille asiakirjojen salailu on ollut tapa kiertää oikeusvaltioperiaatetta ja toimia demokratiassa yksinvaltaisten menetelmien mukaan.

Wikileaksin tunnetuin puhemies, Julian Assange, on Australian kansalainen. Yhdysvaltain, Britannian ja Ruotsin viranomaisten toiminta toisen demokraattisen maan kansalaista vastaan on arkaluonteista. Vaino ja jopa tappouhkaukset ovat silti kaikkien näkyvillä. Pisimmälle on mennyt Kanadan pääministerin Stephen Harperin neuvonantaja Tom Flanagan, joka julisti marraskuun lopulla, että Assange pitäisi salamurhata.

Jo ennen Wikileaksin viimeisimpiä vuotoja tilanne oli kärjistynyt niin, että kesällä 2010 Assange ei enää tuntenut voivansa matkustaa turvallisesti Yhdysvaltoihin.

Useat yhdysvaltalaiset poliitikot ja mediahahmot ovat viime aikoina vaatineet Assangen luovuttamista Yhdysvaltoihin. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole täsmentänyt, mitä Yhdysvaltain lakeja Assange olisi rikkonut. Vaatijoiden mukaan kyse on kansallisesta turvallisuudesta ja syyllistä täytyy rangaista.

Ruotsissa Assangea vastaan on käynnissä syyteprosessi seksuaalirikoksista. Prosessi vaikuttaa erikoiselta. Syytteet ovat sen verran lieviä ja epämääräisiä, että kansainvälisen rikospoliisijärjestön Interpolin Assangesta julistama "punainen kuulutus" (red notice) herättää monia kysymyksiä.

Lisäksi oikeusprosessi on sikäli kummallinen, että yksi syyttäjä oli jo kerran käynyt tapauksen läpi ja luopunut syytteistä. Tilalle asetettiin toinen syyttäjä, joka katsoikin syyskuussa 2010 asialliseksi jatkaa prosessia.

Oikeustapausta on vaikea olla yhdistämättä viimeaikaisiin paljastuksiin, joiden mukaan osa Ruotsin valtiokoneistoa – varsinkin armeija ja turvallisuusorganisaatiot – toimivat jo kylmän sodan aikana hyvin läheisessä yhteistyössä amerikkalaisten kanssa.

Riippumatta siitä, mikä puolueettoman oikeuden päätös ruotsalaisista syytöksistä olisi, nykyoloissa Assangea ei kohdella oikeusvaltion periaatteiden mukaan. Pikemminkin näyttäisi, että myös syytösten nykymuotoinen käsittely on osa hänen vainoamistaan.

Marraskuussa 2010 Assange kertoi medialle, että hän harkitsee turvapaikan hakemista Sveitsistä. Joulukuussa Yhdysvaltain Sveitsin-suurlähettiläs Donald S. Beyer varoitti Sveitsiä tarjoamasta turvapaikkaa, eikä asia ole edennyt.

Yhdysvallat on mitä ilmeisemmin painostanut samasta syystä myös eteläamerikkalaista Ecuadoria. Ecuadorin apulaisulkoministeri puhui marraskuussa pysyvän oleskeluluvan antamisesta Assangelle ilman ehtoja, mutta pian maan ulkoministeri täsmensi, että asiaa "täytyy tutkia sekä lailliselta että diplomaattiselta kannalta".

Vain hetkeä myöhemmin Ecuadorin presidentti Rafael Correa ilmoitti, että "mitään tarjousta ei ole tehty" ja että "Assange on tehnyt virheen rikkoessaan Yhdysvaltain lakeja ja vuotaessaan tällaista informaatiota".

Turvapaikka tarkoittaa lupaa jäädä asumaan ja toimimaan maahan muualla esiintyvien vainojen takia. EU:lla on turvapaikka-asioissa keskeinen rooli: se on jo parikymmentä vuotta ollut yhdenmukaistamassa ja yhteisöllistämässä turvapaikkakäytäntöjä. Unionin jäsenenä Suomen olisi tärkeää nostaa esiin niin Britannian ja Ruotsin kuin Interpolinkin toiminnan ongelmat Assangen tapauksessa.

Parhaiten voisimme tukea demokraattista julkisuusperiaatetta sekä Euroopassa että koko maailmassa tarjoamalla Assangelle turvapaikkaa Suomesta ja takaamalla muutoinkin Wikileaksin toimintaedellytykset.

Suomi on puolueeton maa siinä mielessä, ettei se kuulu Natoon eikä ole muutenkaan liittoutunut Yhdysvaltain kanssa. Näin meillä on hyvät lähtökohdat torjua amerikkalaisten ja muiden Wikileaksin paljastuksista hermostuneiden painostusyritykset.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi