Suomi polkee viivyttelyllään saamelaisten ihmisoikeuksia

Suomen ihmisoikeuspolitiikassa on jo pitkään ollut silmiinpistävän tekopyhä piirre. Kansainvälisillä areenoilla Suomi pitää yllä kuvaa korkeatasoisesta ihmisoikeuspolitiikastaan. Samaan aikaan kotimaassa poljetaan järjestelmällisesti saamelaisoikeuksia, jotka kuuluvat kansainvälisesti tunnustettuihin kollektiivisiin ihmisoikeuksiin.

Kenties paras esimerkki politiikan kaksinaismoraalista on parin vuoden takaa, jolloin Suomi pyrki YK:n ihmisoikeusneuvoston pysyväksi jäseneksi. Ulkoministeriön hakemuksessa korostettiin erityisesti, että Suomessa valmistellaan esitystä Kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnista. Esitys oli määrä antaa eduskunnalle vuoden 2006 aikana. Sitä ei kuitenkaan annettu, mutta Suomi pääsi ihmisoikeusneuvoston jäseneksi.

Viivyttelytaktiikka ja perusteettomat lupaukset ovat olleet Suomessa käytössä ainakin vuodesta 1990, jolloin saamelaisasiain neuvottelukunta jätti valtioneuvostolle ehdotuksen saamelaislaiksi. Ehdotus hyllytettiin, ja siitä alkaen saamelaisten tulevaisuutta kansana on käytetty politiikan pelinappulana.

Vuonna 1993 sisäasianministeriö ilmoitti, että saamelaislain ja saamelaisalueen maanomistuskysymyksen selvittelyä jatketaan. Se määräsi saamelaisvaltuuskunnan laatimaan oikeushistoriallisen selvityksen, joka koskisi myös ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifiointia. Vuosien varrella selvitystyö kuitenkin siirtyi muille tahoille ja saamelaisvaltuuskunta (vuodesta 1995 saamelaiskäräjät) syrjäytettiin sen teosta.

Vuonna 1999 asiassa alkoi mielenkiintoinen prosessi. Oikeusministeriö teetti (ja hyllytti) selvityksen toisensa perään: Pekka Vihervuori vuonna 1999, Hannele Pokan vetämä toimikunta vuonna 2000, Juhani Wirilander vuonna 2000 sekä Oulun ja Lapin yliopiston maaoikeustutkimusprojekti vuosina 2002-06.

Lopulta alkuperäiset tavoitteet ja kysymyksenasettelut joutuivat täysin sivuraiteelle. Alun perin saamelaisille annettu tehtävä joutui muiden puitavaksi, eikä mitään konkreettista tulosta saatu.

Valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen totesi hiljattain Lakimiesuutisissa (2/08) että ILO-sopimuksen ratifioimattomuus on musta tahra Suomen papereissa. "Erilaisista selvityksistä huolimatta saamelaisten oikeuksia alkuperäiskansana ei ole turvattu perustuslain ja kansainvälisen oikeuden edellyttämällä tavalla."

Asian tarkempi pohdiskelu herättää väistämättä kysymyksen, onko Suomen viivyttelypolitiikka tietoista. Kuuluuko Suomen kirjoittamattomaan saamelaispolitiikkaan silmien sulkeminen saamelaisten ongelmilta, kunnes saamelaiset ja saamelaiskulttuuri ovat kadonneet Suomesta lopullisesti?

ILO-sopimuksen ratifiointi ja siihen liittyvät maanomistuskysymykset eivät ole ainoita saamelaisten oikeuksia koskevia asioita, joissa Suomi harjoittaa tietoista viivyttelytaktiikkaa. Samaa strategiaa käytetään pohjoismaisessa saamelaissopimuksessa, jonka valmistelusta Suomi viime syksynä vetäytyi lähes täysin.

Pohjoismainen asiantuntijaryhmä, johon kuului myös Suomen oikeusministeriön edustaja, julkisti marraskuussa 2005 ehdotuksensa saamelaissopimukseksi, jonka tarkoituksena on suojata saamelaisten asema Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa asuvana alkuperäiskansana. Suomi ei ole vieläkään ryhtynyt asian jatkovalmisteluihin.

Suomen viivyttely on huomattu ulkomaillakin. Kansainvälisten komiteoiden kritiikki on kuitenkin saanut saman kohtalon kuin monet maanomistusoikeuksia koskevat ehdotukset: ne on hyllytetty, eikä niistä ole koskaan käyty julkista keskustelua.

Vuonna 2001 Euroopan neuvoston ministerikomitea moitti Suomea maanomistuskysymyksen ratkaisun viivästymisestä, ja seuraavana vuonna Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio huomautti Suomelle ILO-sopimuksen ratifioinnin kiireellisyydestä.

YK:n ihmisoikeuskomitea antoi vuonna 2004 Suomen valtiolle raportin, jossa arvosteltiin kovin sanoin Suomen saamelaispolitiikkaa ja ilmaistiin huoli saamelaisen kulttuurin säilymistä Suomessa. Raportin mukaan Suomi oli epäonnistunut saamelaisten maanomistusoikeuskysymyksen ratkaisemisessa.

Raportissa Suomelta edellytettiin nopeita toimia yhdessä saamelaiskäräjien kanssa. Suomea vaadittiin pidättäytymään kaikista toimista, jotka saattavat vaikuttaa kielteisellä tavalla saamelaisten maaoikeuskysymysten ratkaisemiseen.

Näitä vaatimuksia Suomi ei ole noudattanut, vaan se on pikemminkin toiminut päinvastoin. Tämä käy ilmi esimerkiksi Inarin metsäkiistasta. Muun muassa oikeusministeriö on antanut tukensa Metsähallitukselle, joka on hakannut Inarissa saamelaisten poronhoitajien talvilaitumia.

Suomen perustuslaki on vuonna 1995 tunnustanut saamelaiset alkuperäiskansaksi. Alkuperäiskansojen oikeuksissa on kyse kollektiivisista ihmisoikeuksista. Alkuperäiskansaoikeudet eivät siis ole erityisoikeuksia vaan minimimekanismi, jolla universaalit ihmisoikeudet voidaan toteuttaa alkuperäiskansojen kohdalla. Yksi keskeisimmistä yleismaailmallisista ihmisoikeuksista on kaikkien kansojen oikeus itsemääräämiseen.

Runsas vuosi sitten hyväksytty YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistus on alkuperäiskansojen ihmisoikeusjulistus. Suomi oli yksi 142:sta julistuksen hyväksyneestä maasta. Kun Suomi oli valmis hyväksymään kyseisen julistuksen, miksei tämä valmius käänny poliittiseksi tahdoksi ja oikeudellisiksi toimenpiteiksi silloin, kun YK:sta palataan kotikonnuille?

rauna.kuokkanen@utoronto.ca

Kirjoittaja toimii valtiotieteen apulaisprofessorina Toronton yliopistossa.

Tänään vietetään saamelaisten kansallispäivää.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi