Tekijänoikeussuojaa ei pitäisi enää laajentaa

Jos direktiiviehdotus menee läpi EU:ssa, siitä kärsivät sekä kuluttajat että kirjastojen uudet verkkopalvelut.

Kirjastot ja arkistot ovat seuranneet huolestuneina kehitystä, jossa tekijänoikeussuoja on jatkuvasti laajentunut ja suoja-aikoja on asteittain pidennetty. Tuorein esimerkki suojan kiristymisestä on direktiiviehdotus esittävien taiteilijoiden ja äänitetuottajien suoja-ajan pidentämiseksi. Nykyisin suoja on 50 vuotta, mutta pari vuotta sitten EU:n komissio esitti suoja-ajan pidentämistä jopa 95 vuoteen. Sittemmin komissio lievensi kantaansa ja ajaa nyt 70 vuoden suoja-aikaa.

Alun perin Suomi oli mukana määrävähemmistössä, joka onnistui torjumaan esityksen EU:n ministerineuvostossa. Ääniteteollisuus on kuitenkin jatkanut jäsenmaiden ankaraa lobbausta, minkä seurauksena Suomi on kääntänyt asiassa kelkkansa.

Saamiemme tietojen mukaan aiempi määrävähemmistö on nyt uhattuna. Vaarana on, että direktiiviehdotus hyväksytään lähiaikoina ministerineuvostossa. Tämä merkitsisi, etteivät tavalliset kansalaiset saisi lainkaan 1900-luvun keskeisintä musiikkia verkossa kuunneltavaksi tai tutkittavaksi.

On lukuisia perusteita, miksi tällainen päätös olisi huonosti harkittu.

Ensinnäkään esitettyjä tavoitteita ei saavutettaisi.

Komission mukaan suoja-ajan pidennys rohkaisisi äänitetuottajia julkaisemaan uudelleen vanhoja äänityksiään, jotka nykyisin ovat suurelta osin yleisön saavuttamattomissa. Äänitemarkkinat ovat kuitenkin murrosvaiheessa, joten vaikutusten ennakoiminen on lähes mahdotonta.

Pidemmän suoja-ajan puolesta esitetty näyttö on paitsi riittämätöntä myös ristiriitaista. Se perustuu yksinomaan brittiläisiltä äänitemarkkinoilta kerättyyn aineistoon, jonka tulokset on laajennettu koskemaan koko unionia.

Yhdysvalloissa äänitteiden suoja-aika on jo nykyään 95 vuotta. Se ei ole selvitysten mukaan rohkaissut historiallisten äänitteiden uudelleenjulkaisuihin; vanhat äänitteet ovat pikemminkin kadonneet markkinoilta. Usein syynä on, että oikeudenhaltijoiden selvittäminen on liian hankalaa.

Toiseksi tekijänoikeus on täysin väärä väline esitettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Eurooppalainen musiikkiteollisuus ja levymyynti kasvoivat 1950-luvun lopulla nopeasti. Monet esiintyjät, jotka olivat tuolloin uransa huipulla, ovat lähiaikoina vaarassa menettää tulonsa, kun nykyisin voimassa oleva 50 vuoden suoja-aika päättyy. Komission mielestä suoja-ajan pidennys on tarpeen, koska muutoin esiintyjiä uhkaa heidän myöhempinä elinvuosinaan tulonmenetys juuri eläkeiän kynnyksellä. Direktiiviehdotusta onkin kutsuttu leikillisesti nimellä Lex Beatles.

Vaikka tavoite on mitä kannatettavin, perustelu ei sovellu eurooppalaiseen tekijänoikeusperinteeseen. Oikeudenhaltijoiden yksinoikeudet ovat eräänlainen väliaikainen monopoli, jota voidaan sietää vain siinä määrin kuin suoja edistää uusien teosten luomista ja kulttuurin monimuotoisuutta. Ehdotus, että tekijänoikeutta käytettäisiin välineenä tietyn ammattiryhmän sosiaalisen aseman vahvistamiseen, laventaisi suojan perusteluja vaarallisella tavalla.

Kun tekijänoikeussuojan perusteluihin tuodaan uusia argumentteja, avataan samalla Pandoran lipas. Voi ennakoida, että seuraavaksi vastaavanlaista suojaa vaatisivat itselleen esimerkiksi av-alan esittävät taiteilijat tai kirjankustantajat.

Kirjastot eivät halua kyseenalaistaa yksittäisten tekijöiden oikeutta saada työstään palkkio. Pidennyksistä tekijöille koituva hyöty on kuitenkin käytännössä mitätön. Eniten pidennyksestä hyötyisivät suuret monikansalliset äänitealan yhtiöt, vaikka ne lobatessaan yleensä väittävät esiintyvänsä tekijöiden asialla.

Kolmas syy, miksi suoja-aikaa ei tulisi pidentää, on se, että päätös vaikeuttaisi merkittävästi kirjastojen tehtävää julkaistun kulttuuriperinnön välittäjänä.

Ehdotetulla direktiivillä ei olisi komission mukaan juuri vaikutuksia digitaalisten kirjastojen kehittämisen kannalta, koska kirjastojen olisi joka tapauksessa selvitettävä äänitteisiin liittyvät säveltäjien ja sanoittajien oikeudet. Väite on harhaanjohtava.

Mikäli suoja-ajan pidennys hyväksytään esitetyssä muodossa, vaikutukset julkisten kirjastopalvelujen kehittämiseen olisivat erittäin haitallisia. Merkittävä osa yli 50 vuotta vanhoista äänitteistä – varsinkin klassisen musiikin levytyksistä – on jo vapautunut suojan piiristä. Muissakin tapauksissa lähioikeussuojan piteneminen pakottaisi kirjastot neuvottelemaan käytön ehdoista entistä useamman tahon kanssa, mikä hankaloittaa oikeuksien selvittämistä.

Suoja-ajan pidennys kärjistäisi entisestään myös niin sanottujen orpojen teosten ongelmaa, johon komissio on toistaiseksi turhaan etsinyt ratkaisua. Orvon teoksen oikeudenhaltijaa ei tunneta tai kyetä etsinnöistä huolimatta tavoittamaan. Orvot teokset ovat yksi merkittävimmistä esteistä kansallisten digitaalisten kirjastojen ja eurooppalaisen digitaalisen kirjaston Europeanan kehittämiselle.

Jo noin kymmenen vuoden ajan kirjastoille on ollut teknisesti mahdollista digitoida laajamittaisesti kokoelmiaan ja saattaa ne yleisön saataville tietoverkkojen välityksellä. Eräs esimerkki tästä on Kansalliskirjaston Raita-tietokanta. Kansalliskirjasto on digitoinut tietokantaansa valtaosan kansallisista äänitteistä, joiden suoja-aika on rauennut, ja tarjonnut ne vapaaseen yleisökäyttöön.

Suoja-ajan pidennys lykkäisi vinyyliäänitteiden vapautumista parillakymmenellä vuodella ja lukitsisi digitoidut äänitekokoelmat savikiekkojen aikakaudelle.

Kukaan vastuunsa tunteva päättäjä ei voi hyväksyä tällaista. Toivottavasti Suomi tarkistaa kantansa ja palaa suoja-ajan pidennystä vastustavaan ryhmään, kun esitystä käsitellään lähiaikoina EU:n ministerineuvostossa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi