Tiibetillä pestään käsiä

Tiibetin kohtalo puhuttaa taas länsimaissa vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen. Olympiakisojen läheneminen on nostanut ilmaan viljalti hurskastelua. Tiibetistä on kehittynyt kollektiivinen huonon omantunnon rauhoituslääke; keino helpottaa elämän tosiseikoista ja reaalipolitiikasta johtuvaa tuskaa. Tiibetistä puhumisella yritetään luoda tiukan arvostelun kevytvaihtoehto. Tosielämässä Kiinan kehittyvä talous on luonut tilanteen, jossa teollisuusmaat pyrkivät hyötymään Kiinan vaurastumisesta ja kasvavista markkinoista sen kuin kerkeävät.

Noin 1,3 miljardia asukasta on yhtä kuin 1,3 miljardia mahdollista ostajaa. Tämä pitää huolen siitä, etteivät minkään teollisuusmaan yritykset ja ammattiliitot anna hallituksiensa ryhtyä tositoimiin Kiinaa vastaan. Länsimaiden puheoikeus on muutenkin heikentynyt, koska Yhdysvaltain presidentti George W. Bush on vienyt maansa takaisin kidutusaikaan ja koska reaalipolitiikka on vaimentanut esimerkiksi Tšetšenian rikoksista puhumisen.

Tiibetin lähihistoria tarjoaa dramatiikkaa ja itämaista eksotiikkaa, joten siitä on helppo kehittää ihmisiä kiinnostava hyvän puolesta pahaa vastaan -liike. Ongelman ydin ei ole Tiibet vaan Kiina kokonaisuudessaan. Se on diktatuuri, jota hallitsee kommunismin nimeen vannova vallasväki. Todellisuudessa kommunismilla tai sosialismilla ei ole mitään tekemistä Kiinan johdon kanssa, vaan aate pidetään pakkovallalla pystyssä harvainvallan verhona.

Tiibetiläisten lisäksi lukemattomilla muillakin Kiinan johtajien alaisuudessa elävillä ihmisillä on suuria vaikeuksia. Toisinajattelu kitketään armotta, maa johtaa ylivoimaisesti kuolemanrangaistustilastoja ja maassa vallitsee monen tason mielivalta, kuten siellä toimivat kirjeenvaihtajat jatkuvasti kertovat. Kiinan ihmisoikeustilanteen vastaiseen protestointiin ja toisinajattelijoiden auttamiseen on vuosikymmenien saatossa ollut paljon mahdollisuuksia. Ulkovallat ja niiden kansalaiset ovat osaksi välinpitämättömyytensä ja osaksi reaalipolitiikan johdosta tyytyneet muodollisiin vastalauseisiin.

Toisessa vaakakupissa on se, että lukemattomat miljoonat kiinalaiset elävät nyt vauraammin kuin kommunismia edeltäneen sekasorron vuosikymmenien aikana - eikä demokratiasta ole koskaan ollut puhettakaan Kiinassa tai Tiibetissä. Yhtä lailla pitää paikkansa, että kiinalaisilla on muutenkin paljon helpompi elää nyt kuin Mao Tse-tungin aikana. Hänhän oli maailmanhistorian kaikkien aikojen tehokkain oman kansan tappaja. Siitä huolimatta hänen kuvansa löytyy kaikista seteleistä ja riippuu paraatipaikalla Taivaallisen rauhan aukiolla.

Tiibetin miehityksestä on kulunut puoli vuosisataa. Miehitystä edeltäneestä ajasta on vaikea saada tietoa, koska maa oli todella suljettu ja sinne pääsi kirjaimellisesti vain muutamia ulkopuolisia. Yksi parhaista todistajista on saksalainen Heinrich Harrer. Hän pakeni brittien internointileiriltä Intiasta vuonna 1943 ja pääsi Himalajan yli Tiibetiin. Kahden ja puolen vuoden jännittävien vaiheiden aikana hän oppi kielen ja pääsi lopulta Lhasaan ja asui siellä viisi vuotta. Hän toimi muun muassa Dalai-laman opettajana ja kotoutui maahan täydellisesti.

Paettuaan vuonna 1950 Intiaan Harrer kirjoitti kokemuksistaan kirjan Seitsemän vuotta Tiibetissä. Siinä hän antaa hienon kuvauksen itsenäisyyden nimeen intohimoisesti vannovasta kansasta mutta myös maan nurjasta puolesta, jota 28 kielelle käännetyn kirjan filmiversio ei kuvastanut: kurjuudesta, vanhoillisten pappien tiukasta vallasta, taikauskosta ja eliniän lyhyydestä. Vertailu varsinaiseen Kiinaan on mahdotonta, sillä kansa eli suuressa kurjuudessa kaikkialla, niin Tiibetissä kuin Kiinassakin. Yhtä toivotonta on arvailla, olisiko Tiibet pärjännyt parhaiten omillaan.

Harrer muistuttaa, että kaikki kiinalaiset ovat aina pitäneet Tiibetiä yhtenä Kiinan maakunnista. Hän osoittaa myös, kuinka valtakunnan täydellinen eristyneisyys koitui kohtaloksi, koska tiibetiläisillä ei ollut ulkopuolisia tukijoita.

Tätä nykyä ongelma ei ole olympialaisten pitäminen Pekingissä vaan niiden myöntäminen Kiinalle ja erityisesti sen tehnyt Kansainvälinen olympiakomitea KOK. Sillä ei ole minkään valtakunnan demokraattista valtakirjaa hoidella maailman puolesta tämän suuruusluokan asioita - eikä kykyä, koska monet maat ovat vuosien saatossa lähettäneet komiteaan epämääräisiä, jopa seniiliydestä syytettyjä hahmoja hoitelemaan poliittisesti arkaluontoista olympialiikettä, josta on myös kehittynyt valtava rahasampo.

KOK on maailman urheiluelämän keskeinen toimija ja talousmahti, jonka toimintaa on oikeutetusti arvosteltu jo pitkään. Tilanne on suorastaan tragikoominen. KOK on urheilumaailman Kiina; molemmilla on mahdollisuus elää ja toimia omillaan muiden marinoista välittämättä.

Suomen maltillisessa Tiibetin-politiikassa on rehellisyyden maku. Käymme muiden teollisuusmaiden tapaan kauppaa Kiinan kanssa niin hyvin kuin onnistumme, ja maamme teollisuus on hyötynyt merkittävästi jalansijastaan Kiinassa. Suomi on yrittänyt edistää ihmisoikeuksia ja kansanvaltaa pienten askelten opetuspolitiikalla esimerkiksi oikeudenkäytössä ja vankeinhoidossa ja jättänyt julkiset vastalauseet vähemmälle kuin monet muut demokraattiset maat.

Opastava toiminta ja hyvien mallien luominen esimerkiksi suomalaisten omistamissa teollisuuslaitoksissa on parasta valmistautumista siihen päivään, jolloin vaurastuvat kiinalaiset eivät enää hyväksy pakkovaltaa vaan vaativat taloudellisen edistyksen lisäksi myös poliittisia oikeuksia. Kuten Irakissa ja muualla on nähty, demokratia ei ole vientitavaraa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi