Totuus ja teatteri

Helsingin kaupunginteatterin Koljatti on todennäköisesti huonoin näytelmä, jonka olen istunut läpi. Vaikka en olekaan maailman innokkain teatterissa kävijä, olen kuitenkin nähnyt riittävästi vertailukohtia.

Jos taiteessa toimisi minkäänlainen laatutakuu, haluaisin tässä tapauksessa neuvotella kelvottoman tuotteen aiheuttamasta korvausvelvollisuudesta. Mutta toimimaton ja ytimeltään rikkinäinen näytelmä on aina katsojan vastuulla.

Näytelmänä Koljatti on karmaiseva pieruhuumorin kavalkadi. Taiteilijan ja kriitikon tulkinnan mukaan se on varmaan isku vasten politiikan, sievistelyn ja kaksinaamaisuuden kasvoja. Minusta sievistelyä on katsoa pakarat paljaana juoksentelevaa näyttelijää ja huokailla sitten jotain sivistynyttä karnevalismista.

Satiiri on tehty osoittamaan asioita, jotka eivät muuten tule näkyviksi. Satiiri liioittelee, satiiri kärjistää. Satiiri osoittaa vallankäytön tyypillisyyksiä. Satiiri ei ole lieteallas, jossa uitetaan television viimeaikaisista ohjelmista mieleen tulevat ihmiset.

Koljatti-kirjassa ja Koljatti-näytelmässä on ratkaiseva ero. Kirja tapahtuu suhteessa julkisuuteen. Pääministeri Pekka Lahnasen maailmankuvaa vääristää median prisma. Lahnasen ajatukset ja teot muokkaa viime kädessä julkisuuden luoma paine.

Lahnanen ei opiskele pakkomielteisesti Chiquita-banaanin hintaa siksi, että hän on hullu, vaan siksi, että sitä saatetaan kysyä milloin tahansa – jotta hänet saataisiin narautettua siitä, ettei hän ymmärrä lainkaan arkea. Lahnanen ei lähde slummailemaan Kontulaan mielijohteesta vaan osoittaakseen medialle, että hän osaa kohdata "arjen".

Jari Tervon romaani on hyvä. Se on kuvaus suomalaisen miehen romahduksesta, kun keinotekoinen maailma tunkeutuu todelliseen ja kaappaa vallan.

Koljatti on romaani politiikasta. Näytelmästä on poistettu politiikka – siis muut poliitikot – ja media. Jäljelle jäävät karikatyyrimäiset avustajat ja kontulalainen juoppopari. Jälkimmäisen metelöintiin hukkuu romaanin ajatus herrojen halveksunnasta ja populismista.

Näytelmän Lahnanen on alusta alkaen törmäilevä tollo, joka ei ole kiinnostava, koska hän ei tule mistään eikä mene minnekään. Hän on kävelevä ja kompasteleva seinä, johon tuhritaan graffiteja.

Näytelmä satirisoi politiikkaa tekstillä, jossa joku sanoo "Pisa" ja Lahnanen kuulee jotain muuta. Ja ajatelkaas tätä: "pilkku" on vain parin kirjaimen päässä siitä, että taas saamme heittää pään taaksepäin ja hohottaa takahampaiden paikat paistaen.

Koljatti-näytelmä on kuin firman juhlien kohellus, jonka on kirjoittanut elämäänsä tuskastunut myyntipäällikkö. Tämä teksti esitetään pikkujoulussa yhdeksältä, kun kaikki ovat niin hönössä, että mikä tahansa naurattaa, mutta hyvissä ajoin ennen puolta kymmentä, kun ensimmäiset alkavat sammua.

Jos näyttelijät ovat niin herkkiä ja ajattelevia kuin näyttelijöiden väitetään olevan, heidän täytyy ymmärtää, että tämä ei toimi. Edessä on pitkä syksy. Luulen, että kuukausien pesti alapäähuumoria pehmittää kovemmankin laitosteatterin jermun.

Olisin voinut lyödä hiukan vetoa siitä, että kritiikeissä Koljatti-näytelmää pidetään "tarkkanäköisenä" kuvauksena yhteiskunnastamme. Harmi, etten lyönyt.

Mutta mikä tässä oli tarkkanäköistä? Mitä tajusimme suomalaisen politiikan ytimestä? Että johtavat suomalaiset poliitikot ovat vessassa ravaavia imbesillejä?

Elävässä elämässä poliitikot ovat liian usein kuin koulun pihan hitaita poikia, joita läpsitään naamaan. He hymyilevät typertyneinä tämän räkänokkaisen riemun edessä mutta eivät osaa puolustautua tai kävellä tiehensä. Tätä julkista kiusaamista on hiukan vaivalloista katsella.

Karkeudesta ja asiattomuudesta ei juuri koskaan seuraa juuri mitään. Se tekee meistä hyeenoita.

Oli aika, jolloin arvokkuus oli taiteilijoiden mielestä mainio aihe. Nyt merkitsee vain sen karkein vastakohta, sekava toilailu. Katsotaan, että karkeus on todellista, arvokkuus ja pidättyvyys falskia. Siksi näemme teatterissa rujoa sekapäisyyttä, huutoa, lyömistä ja kuolaamista.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen katsoi Koljatin ja poistui antamatta kommenttia. Se oli kolmesta mahdollisesta ratkaisusta – jaa, ei, tyhjää – toiseksi paras. Ben Zyskowicz paheksui laimeasti, mutta vaikeaa se taisi olla hänellekin. Politiikan sääntö numero yksi: älä koskaan asetu huumorin tielle.

En arvaa sanoa mitään Matti Vanhasen yksityisyyden puolesta, koska kuulen jo kuoron huutavan: Pääministerinä, entisenäkin, hänen on kestettävä itseensä kohdistuvaa mitä räikeintä pilkkaa! Eikö se nyt huumoria ymmärrä!

Olkoon sitten niin, mutta mitä on sanottava näytelmän kuvitteellisen ex-pääministerin ex-vaimosta? Lavalle tupsahtelee Lahnasen entinen vaimo, Erja-niminen hahmo, joka pukeutuu lentoemännän tavoin silkkihuiviin ja jakkupukuun ja häipyy turvamiehen perään. Erja on "tietenkin" mielikuvituksen tuote, mutta miksi teatterin yleisö hohottaa kovaäänisesti satuhahmolle? Mitä osaa mielikuvituksestamme tämä puskateatterihahmo puhuttelee?

Torstaina oli tarjolla toinen taide-esitys. Helsingin kaupunginorkesteri ja Janne Mertanen soittivat Finlandia-talossa Frédéric Chopinin suurenmoisen ensimmäisen pianokonserton.

Konsertti oli puhdistava, vanhanaikainen, hieno, porvarillinen taidekokemus. Ei räyhäämistä, räkimistä eikä rivouksia. Nämä tuntuvat kuitenkin muodostavan elämämme todellisen, rehellisen ytimen, joka näyttämötaiteen on paljastettava yhä uudelleen, väsymättä ja yksityiskohtaisesti.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi