Tulot, menot ja tykkääminen

Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen puoluesihteeri Mikael Jungner kirjoitti viime perjantaina verkkolehti Uuden Suomen sivuille Puheenvuoro-blogin, jossa hän käsittelee poliittisen kulttuurin tilaa ja Suomen taloutta. Se on tyypillinen Facebook-ajan tuotos. Se ei ole taktinen poliittinen manööveri vaan eräänlainen statuspäivitys: heipä hei, langoilla ollaan.

Maanantaina 86 ihmistä ilmoitti "tykkäävänsä" Jungnerin kirjoituksesta. Minä en tykännyt, mutta koska ei-tykkäämiselle ei ole painiketta, jouduin kirjoittamaan pikkumaisen kolumnin.

Jungnerin kirjoituksessa on 23 virkettä. Niistä yhdeksän ensimmäistä käsittelee Euroopan taloudellista tilannetta. Siteeraan ne sellaisenaan:

"Elvytyseväät on syöty ja taivaanrantaan kerääntyy sysimustia pilviä. Irlannin jälkeen polvilleen putoaa ehkä jo lähiaikoina Portugali eikä Espanjankaan tilanne ole kehuttava. Jos kriisi etenee vaikkapa Italiaan tai Isoon-Britanniaan, ei Euroopasta yksinkertaisesti löydy enää rahaa tai luottoa tilanteen korjaamiseksi. Yhdysvalloilla on vielä voimavaroja, mutta maan omat ongelmat tuskin jättävät tilaa ulkomaiden tukemiseen. Maat konttaavat kukin tahollaan ja tavallaan eteenpäin ja sudet jolkottavat perässä sopivia uhreja silmäillen. Suomen tilanne ei ole silti toivoton. Kohtalomme on edelleen omissa käsissämme. Tilaa, kysyntää ja tarvetta suomalaiselle eurotuelle on, mutta valppaana kannattaa olla. Itse seuraisin silmä tarkkana Saksaa, jos kriisi äityy katastrofiksi."

Tärkeitä asioita, mutta ei yhtään johtopäätöstä. Jos tämä on opposition taloudellinen linjanveto ja haaste, Jyrki Katainen voi kääntää rauhassa kylkeä. Sääli, sillä nyt jos koskaan Katainen pitäisi houkutella kovaan 15 erän otteluun.

Jungner tekee retorisia voltteja, kuten "Yhdysvalloilla on voimavaroja, mutta tuskin niistä muille riittää". Virkkeen puoleenväliin saakka luulin, että ajatuksessa on onnellinen loppu. Loppuosasta tajusin tulkitsevani kahvinpuruja Jungnerin cappuccinokupista, johon oli jäänyt sen verran maitovaahtoa, ettei puruja näkynyt.

"Tilanne on vaikea, mutta ei toivoton" ei saa minua katsomaan optimistisena tulevaisuuteen. Se herättää minussa sisäisen äidinkielenopettajan.

Jungnerin käyttämä susivertaus on jo vetävämpi. Hän ei tosin kerro, pitääkö muiden konttaajien kääntyä auttamaan viimeisinä tulevia vai antaa susien - siis luonnon - tehdä tehtävänsä. Viimeksi mainittu vaihtoehto kuulostaa niin pahasti uusliberalismilta, että se ei liene kirjoittajan tarkoitus.

Jungner sanoo myös seuraavansa silmä tarkkana Saksaa, jos kriisi äityy katastrofiksi. Mikäli kriisi todella äityy katastrofiksi, Saksa on katastrofin ytimessä. Silloin minä seuraisin silmä tarkkana lähintä pelastusvenettä ja kroolaisin vimmatusti.

Sosiaalisen median aikakaudella poliittinen retoriikka on heikentynyt silmissä. Poliittinen analyysi on tykkäämistä ja tunteiden levittelyä. Poliittinen avaus on noutopöytä, josta lukija voi nyppiä itselle mieluisia asioita. Ruoka on niin miedosti maustettua, ettei kukaan valita sen olevan oudon makuista.

Kotimaan taloudesta Jungner sanoo: "Jos emme saa talouden kasvua ja työllisyyttä kunnon vauhtiin jo ensi vuonna, ovat edessämme tiukat ajat." Ahaa, tukea talouskasvulle. Nyt ollaan oikeilla jäljillä.

Saman tien kirjoittaja palaa torkkupeiton alle ja puhuu poliittisesta luottamuskriisistä. Sekin on merkittävä kysymys mutta niputtaa kolme kovin erikokoista asiaa: vaalirahat, kansanedustajien torkkupeitot ja työeläkeyhtiöiden edut.

Vaalirahat ovat aito poliittisen moraalin kysymys. Torkkupeitot ovat mitätön populistinen detalji, jossa muutama viltti venytettiin muodottomaksi skandaaliksi.

Ylihinnoitelluista vilteistä voi toki esittää huvittuneen huomautuksen. Se, että media kiihkoilee asiasta päiväkausia, on journalistinen pidätysvaiva. Se on "Hansu ja Pirre löytävät skuupin" -tyyppistä touhutoimittamista.

Ratkaisuna poliittiseen luottamuskriisiin Jungner sanoo, että kohtuuttomia etuja saaneita ihmisiä ei pitäisi "jahdata tai leimata". Mutta saman tien olisi ryhdyttävä "purkamaan epäoikeudenmukaisia järjestelmiä", kuten työeläkeyhtiöitten lisäeläke-etuja.

Olen ymmälläni. Miten osoitamme edut epäoikeudenmukaisiksi leimaamatta etujen saajia? Miten olemme jahtaamatta kohtuuttomuuksien nauttijoita mutta puramme epäoikeudenmukaiset järjestelmät? Ja pitäisikö jahdatun ja leimatun Jouko Ahosen kunnia palauttaa? (Kyllä pitäisi.)

Jäljellä on enää finaali. "Jos vielä päättäjät pystyvät puhumaan suoremmin edessä olevista haasteista ja vaihtoehdoista, saattaa olla, että pääsemme luovimaan edessä vaanivien kriisien läpi yhtenäisenä ja vahvana kansakuntana", Jungner päättää.

Niinpä. Tosin haasteiden esiin ottaminen ei ole koskaan ollut poliitikoille ongelma. Ongelmana ovat vaihtoehdot, riittävän yksityiskohtaiset ratkaisut.

Puheenvuoronsa 23 virkkeessä Jungner ei ota suoremmin esiin yhtään vaihtoehtoa. Tai no, yhden. Hän vaatii, että "avoimuutta on lisättävä ja journalistit päästettävä salatun tiedon äärelle".

Erinomaista! Voisin ottaa ensi alkuun luettavaksi vaikkapa muutaman Supo-kansion, Tiitisen listan ja maalaisliitto-keskustan salaiset kansiot Arvo Korsimosta alkaen. Varsinkin viimeksi mainitusta tykkäisin niin, että peukkua pakottaa.

Korsimon aikana miehet olivat miehiä ja salaisuudet oikeita salaisuuksia eivätkä poikamaisia työpaikkaromansseja ja bussipysäkkikohtauksia.

matti.apunen@eva.fi
Kirjoittaja on Elinkeinoelämän
valtuuskunnan johtaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi