Tuomioistuinten on aika tunnistaa medianvapaus

Perustuslain ilmaisua "jokaisella on sananvapaus" tulkitaan tavallisesti siten, että sananvapaus kuuluu yhtä lailla jokaiselle ihmiselle. Medialla ei siis olisi sen suurempaa vapautta kuin yksityisellä kansalaisellakaan.

Näin voisi päätellä esimerkiksi Helsingin käräjäoikeuden äskettäisestä päätöksestä tuomita kaksi Yleisradion edustajaa sakkoihin niin sanotussa Lisitsynin tapauksessa. Keväällä 2006 julkaistussa uutisessa kerrottiin Larisa Lisitsyniin ja hänen puolisoonsa kohdistuneista rikosepäilyistä, jotka lopulta eivät kuitenkaan johtaneet syytteisiin.

Onko tällainen tulkinta vanhentunut? Medianvapaus poikkeaa monin tavoin sananvapaudesta. Medianvapauden historialliset juuret ovat yleisissä ihmisoikeuksissa. Pelkkä sananvapaus ihmisoikeutena ei kuvaa nykymedian asemaa eikä sen tehtäviä.

Oikeuskäytäntöön vaikuttavat myös sellaiset oikeusperiaatteet, jotka eivät ole luettavissa suoraan laista. Ne muotoutuvat vähitellen, eikä niitä ole aina helppo tunnistaa. Medianvapaus on yksi tällainen periaate. Siksi sananvapauttakin on katsottava uudella tavalla.

Sananvapaus turvaa vapaan tiedonvälityksen. Tässä mielessä sananvapauden ja medianvapauden välillä ei ole eroa: kansalainen ja toimittaja ovat samassa asemassa. Toimittajalla on kuitenkin myös erityistehtäviä, joita ei tavalliselle kansalaiselle voida asettaa.

Ammattilaisena toimittajalla on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan oikeuksia, joita tavallisella kansalaisella ei ole. Jos toimittajaa tehtävässään kohdellaan samoin kuin yksityistä kansalaista, seuraukset voivat olla yhteiskunnan kannalta ongelmallisia.

Yksi tällainen tapaus Suomessa oli lehtivalokuvaajan pidätys syyskuussa 2006 pidetyn Smash Asem -mielenosoituksen yhteydessä. Vaikka kuvaaja ei osallistunut mielenosoitukseen ja oli ilmaissut tehtävänsä poliisille, hänet pidätettiin. Tapauksen käsittely hovioikeudessa jatkuu.

Eduskunnan oikeusasiamiehen mukaan poliisin ja toimittajien väliset pelisäännöt olisi selvitettävä etukäteen. Median tarpeet on siis otettava erikseen huomioon.

Suomessa ei ole aina seurattu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjaa. Kansalliset tuomioistuimet ovat usein perustaneet tuomionsa jäykkään lainsäädäntöön, joka ei ota huomioon median erityisasemaa. Päätösten sisältö tai perustelut ovat olleet puutteellisia ja virheellisiä.

Tästä on esimerkkinä sanomalehti Pohjalaisen toimittajien tuomitseminen lehtijutusta, jossa haastateltava arvioi pakolaiskeskuksen työntekijöitä leipääntyneiksi ja heidän asenteitaan rasistisiksi. Syyttäjän mukaan toimittajien olisi pitänyt "siivota" haastattelua eikä julkaista sitä sanasta sanaan.

Sillä, että valtio on perustuslakinsa mukaan demokraattinen, on muitakin kuin yksilön oikeuksiin perustuvia seurauksia. Julkinen valta tukee mediaa muun muassa verohelpotuksin. Henkilötietolaki suojaa toimituksellisia rekistereitä. Media on siis instituutio, jonka toimintaa julkinen valta turvaa.

Media on sananvapauden kollektiivinen toteuttaja. Se edistää vapaan, yhteisöllisen muistin rakentumista. Koska sananvapaus voi toteutua vain yhteisössä, medianvapaudella suojataan demokraattista järjestystä. Jos medianvapautta uhataan, myös yhteiskunnan rakenteita uhataan.

Medianvapaus on luonteeltaan instrumentaalista. Yleisö saa tietonsa median kautta.

Ammatissa toimiessaan journalisti voi kuitenkin välittää myös sellaista tietoa, jollaisen levittämisestä tavallinen kansalainen voi joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen.

Esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauksessa Jersild vastaan Tanska tv-toimittaja oli haastatellut rasistisia mielipiteitä esittäneitä nuoria. Tuomioistuimen mukaan nuorten lausunnot olivat tuomittavia mutta toimittajaa ei saanut rangaista niiden julkistamisesta, koska tämä oli erottanut omat käsityksensä haastateltavien käsityksistä.

Toimittaja voi siis julkistaa asioita, jotka saattavat loukata, järkyttää tai hämmentää. Vain tällä tavalla media voi kontrolloida kaikenlaista vallankäyttöä ja ehkäistä sen väärinkäyttöä.

Poliittisten viestien on katsottu olevan sananvapauden ydintä ja esimerkiksi mainonnan taas sananvapauden reuna-aluetta. Tähän vanhaan jaotteluun ei kuitenkaan sovi se, että media on myös itsessään arvokas. Suojan kohteena on keskusteluprosessi eli tapa, menetelmät ja tekniikka, joilla inhimillisiä arvoja luodaan.

Viime aikoina media on katsonut peiliin ja alkanut keskustella omasta roolistaan. Medianvapaus eroaa sananvapaudesta siten myös siinä, että media joutuu ansaitsemaan asemansa. Sen se voi tehdä vain toimimalla hyvin ja luottamuksellisesti. Yksityisen kansalaisen ei tarvitse ansaita sananvapauttaan, koska se on ihmisoikeus.

Medianvapaus riippuu yhteisöllisestä luottamuksesta. Koska medianvapautta ei ole kirjoitettu suoraan lakiin vaan sen rivien väliin, tuomioistuinten on ollut helppo unohtaa se. Mitä vähemmän kansalaiset luottavat mediaan, sitä suuremmassa vaarassa medianvapaus on.

Koulusurmien käsittelytavassa tapahtunut muutos osoittaa, että journalistit ovat ottaneet huomioon yleisön kriittisen asenteen tiedotusvälineiden toimintaan. Myös Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja on aiempaa enemmän osallistunut julkiseen keskusteluun. Tällaiset epäsuorat palautteet yleisölle ovat osoituksia yleisön arvostamisesta ja lisäävät medianvapautta.

sakari.huovinen@helsinki.fi

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Helsingin yliopiston Kansainvälisen talousoikeuden

instituutissa (Katti).

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi