Turvallisuus ja kehitys kietoutuvat entistä tiiviimmin yhteen

Turvallisuus- ja kehityskysymykset ovat viime vuosina kytkeytyneet yhteen aikaisempaa tiiviimmin. Valtioiden vakaus ja yhteiskunnallinen kehitys nähdään toistensa ehtoina. Jommankumman puuttumisen taas pelätään johtavan valtioiden ja yhteiskuntien heikkenemiseen, konflikteihin, terrorismiin ja rikollisuuteen.

Syyskuun 2001 terrori-iskut Yhdysvalloissa vaikuttivat tähän käänteeseen, mutta laajempana taustana on kylmän sodan asetelmien murtuminen, uusliberalistisen ideologian nousu ja Yhdysvaltain pyrkimykset turvata globaali vaikutusvaltansa ja pääsynsä tärkeisiin resursseihin.

Turvallisuusteema vaikuttaa kehityspolitiikan perusteluihin ja kohdentamiseen. Se myös tarjoaa kehitysmaiden poliittisille eliiteille välineitä pönkittää valtaansa suhteessa vastustajiinsa. Molemmissa tapauksissa ongelman nimeäminen turvallisuuskysymykseksi korostaa sen tärkeyttä ja saattaa oikeuttaa poikkeustoimia.

Suurin osa eteläisen Afrikan maista on kokenut poliittisen vallanvaihdon ja siirtynyt sodasta rauhaan parin viime vuosikymmenen aikana. Etelä-Afrikka, Namibia ja Zimbabwe ovat itsenäistyneet valkoisesta vähemmistövallasta, Angola ja Mosambik taas toipuvat pitkistä sisällissodista.

Turvallisuuden ja kehityksen globaali kietoutuminen yhteen näkyy alueella monin tavoin. Toisaalta kysymykset turvallisuudesta ja yhteiskunnallisesta vakaudesta ovat olleet keskeisiä jo pitkään ja kytkeytyneet äärimmäisen epätasa-arvon synnyttämiin haasteisiin.

Turvallisuuskoneistoilla on ollut tärkeä rooli valtiovallan ylläpitämisessä. Poliittinen vallansiirto valkoiselta vähemmistöltä entisille vapautusliikkeille ei muuttanut tätä asetelmaa. Uudet valtapuolueet ovat perineet vanhalta vallalta niin epätasa-arvon haasteen kuin valtion rakenteet ja turvallisuuskoneistotkin.

Yksi esimerkki turvallisuuden ja kehityksen yhteydestä on kysymys itsenäisyys- ja sisällissotien veteraanien kohtalosta.

Kansainvälinen yhteisö näkee sotaveteraanit ennen kaikkea turvallisuusriskinä: heidän väkivaltainen menneisyytensä ja sosiaalistumisensa sotilaalliseen elämäntapaan voivat johtaa konfliktien uusiutumiseen, rikollisuuteen ja sosiaalisiin ongelmiin. Ratkaisuna on sopeuttaa veteraanit yhteiskuntaan esimerkiksi ammatillisen koulutuksen ja työllistämisen avulla.

Veteraanien sopeuttaminen eli reintegrointi Namibiassa maan vuonna 1990 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen kertoo kuitenkin, miten vahvasti paikallinen poliittinen dynamiikka määrää tällaista näennäisesti kasvotonta valtaa edustavaa väestön hallinnointia.

Reintegrointi on ollut ennen kaikkea maanpaossa eläneiden valtapuolue Swapon entisten taistelijoiden ja heidän nykyään poliittisessa vallassa olevien johtajiensa välistä pitkää neuvottelua, jossa veteraanien mielenosoituksiin ja muuhun painostukseen on vastattu asteittaisin myönnytyksin.

Prosessin näennäisestä neutraaliudesta huolimatta Swapon taistelijoiden asema kansallisen vapautuksen kertomuksen sankareina ja heidän pitkäaikainen yhteytensä maan nykyiseen poliittiseen johtoon on taannut heille erityisaseman – toisin kuin esimerkiksi Etelä-Afrikan miehityshallinnon puolella taistelleille tai Namibian sisällä vapaustaisteluun osallistuneille. Itsenäisyyssodan aikaisia jakolinjoja ei ole ylitetty.

Pääasiallinen veteraanien sopeuttamisen keino on ollut työllistäminen valtion palvelukseen. Tämä on lujittanut Swapon ja sen omien veteraanien välistä sidosta ja kanavoinut sen valtion instituutioiden kautta.

Valtaosa työllistetyistä veteraaneista on rekrytoitu poliisiin ja armeijaan, ennen kaikkea puolisotilaalliseen Special Field Force -poliisijoukkoon, mikä on vahvistanut Swapon otetta valtion turvallisuuskoneistoista. Se, että Special Field Force toistuvasti ylittää viralliset valtuutensa, osoittaa kovien turvallisuuskäytäntöjen jatkuvuuden ja viestii valtion valtaa rajaseuduilla ja muilla marginaalisilla alueilla.

Eteläisen Afrikan valtiot ovat perinteisesti vastanneet yhteiskunnallisen järjestyksen ongelmaan luomalla selkeitä erotteluja väestöryhmien välille ja nojaamalla tiukkoihin kontrollitoimiin. Tällaisessa kontekstissa turvallisuuden, kehityksen ja yhtenäisyyden nimissä toteutettavat käytännöt, kuten veteraanien sopeuttaminen, saattavat paradoksaalisesti johtaa joidenkin väestöryhmien suosimiseen ja toisten polkemiseen.

Haasteena on selviytyä poliittisista vallanvaihdoksista tavoilla, jotka eivät uhkaisi valtion perusrakenteiden vakautta mutta eivät myöskään ylläpitäisi yhteiskunnallisen polarisoitumisen peruslogiikkaa. Zimbabwessa tapahtunut kehitys on ääriesimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun valtion turvallisuuselinten ja virkamieskoneiston suhteellinen vahvuus yhdistyy siirtomaavallan ja itsenäisyystaistelun jälkeensä jättämiin jakolinjoihin.

Helppoja ratkaisuja ei ole. Kyse ei ole teknisistä ongelmista vaan poliittisista prosesseista. Niillä on pitkä historia ja siksi myös taipumus jatkuvuuteen. Aito sovinto, tasapuolisemmat mahdollisuudet ja laajempi yhteiskunnallinen osallisuus voivat toteutua, mutta vain jos riittävän monet paikallisista poliittisista toimijoista sitoutuvat niiden vähittäiseen rakentamiseen.

Kirjoittaja viimeistelee väitöskirjaa Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi