Turvallisuuspolitiikassa vaaditaan pragmatismia, ei ideologioita

Kylmän sodan ajanjakso oli poikkeuksellinen mutta toisaalta asetelmaltaan hyvin selkeä. Vastakkain oli kaksi poliittis-sotilaallista leiriä, ja kaikki osapuolet tiesivät paikkansa.

Myös puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden käsitteillä oli todellista merkitystä. Ydinpelote teki konfliktin uhasta äärimmäisen kaukaisen, joten asiantuntijat ja kommentaattorit saattoivat väitellä erikoisimmistakin puolustus- ja turvallisuusstrategioista ilman että niiden testaamista käytännössä tarvitsi miettiä.

Tuloksena länsimaiden turvallisuuskeskustelut olivat suurelta osin ideologisia kamppailuja, joissa niin kutsutun atlanttisen, eurooppalaisen ja neutraalin linjan kannattajat tavoittelivat kukin moraalista ykköstilaa.

Tuo aika on nyt ohi. Niin on myös ylellinen tilanne, jossa turvallisuuteen ja puolustukseen saattoi suhtautua ideologioiden kisailuna. Kansainvälinen terrorismi, alueelliset konfliktit, epäonnistuneet valtiot, tietoverkkohyökkäykset, ydinaseiden leviäminen ja ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutukset ovat konkreettisia haasteita, jotka eivät sovellu abstraktis-filosofisten väittelyiden kohteeksi.

Kun pelotteeseen perustunut kylmän sodan turvallisuusajattelu korvautuu aktiivisen toiminnan politiikalla, ja kun länsimaiden sotilaita joudutaan lähettämään yhä enemmän turvattomille alueille, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ohjaavien pohdintojen on oltava äärimmäisen selkeitä. Lyhyesti sanoen ideologian on annettava tietä pragmaattisuudelle.

Tällaisen uuden pragmatismin synnystä on jo paljon merkkejä. Yhdysvallat on päässyt yli aiemmasta skeptisyydestään Euroopan unionin kasvavaa turvallisuus- ja puolustusroolia kohtaan ja ajaa nyt aktiivisesti samaa asiaa.

Ranska näyttäisi luopuvan viimein sitkeistä epäilyksistään, joita sillä on ollut Naton sotilaallisia rakenteita kohtaan. Australia, Uusi-Seelanti, Singapore ja monet muut maat osallistuvat Nato-johtoisten ISAF-kriisinhallintajoukkojen toimintaan Afganistanissa.

EU laajentaa hitaasti mutta varmasti sotilaallista vastuutaan huomattuaan, ettei puhtaasti "siviilivaltana" pysyminen ole enää realistinen vaihtoehto. Nato ja EU ovat ymmärtäneet, että ne työskentelevät tulevaisuudessa yhä enemmän yhdessä samoilla areenoilla, joten myös niiden keskinäinen suhde on sopeutettava nykytilanteeseen.

Sekä EU että Nato etsivät uusia keinoja rakentavalle yhteistyölle Venäjän kanssa. Afganistaniin syntyy uudenlaista siviili- ja sotilaskumppanuutta, kun Nato lisää yhteyksiään muihin instituutioihin, kuten Maailmanpankkiin ja kansalaisjärjestöihin. Pian laaditaan toivottavasti myös YK:n ja Naton yhteinen julistus, joka tuo näiden kahden keskeisen järjestön suhteet uudelle pohjalle.

Kehitys ei kuitenkaan noudata selkeää suunnitelmaa. Pikemminkin se kuvastaa 2000-luvun turvallisuuspolitiikan haasteiden moninaisuutta. Yksikään maa ei voi enää kohdata haasteita yksin. Samankaltaisesti ajattelevien on jaettava riskit ja vastuut.

On myös huomattu, että pitkäaikainen sitoutuminen - kuten Afganistanissa ja Balkanilla - onnistuu parhaiten yhdessä, että globaaleihin haasteisiin voidaan vastata vain ylittämällä maantieteelliset ja institutionaaliset rajat ja että eri toimijoiden kannattaa ratkaista ongelmia yhdessä pikemmin kuin kilpailla meriiteistä.

Nato on ollut ja on yhä liikkeelle paneva voima uuden pragmatismin etsiessä muotoaan. Kumppanuusohjelmat tarjoavat puitteet eri puolilla maapalloa sijaitsevien, erilaisiin puolustusperinteisiin nojaavien maiden yhteistyölle - ilman, että niitä pakotettaisiin vaikeaan sisäpoliittiseen keskusteluun Nato-jäsenyydestä.

Naton joustavuus on tarjonnut kumppanimaille aiempaa suuremman mahdollisuuden vaikuttaa kumppanuuden kehittämiseen ja siten myös puolustusliiton tulevaan rooliin.

Suomi huomasi tämän ensimmäisten joukossa. Itse asiassa Suomesta on tullut yksi Naton aktiivisimmista ja vaikutusvaltaisimmista kumppaneista niin poliittisesti kuin sotilaallisesti.

Kylmän sodan jälkeinen pragmatismi on toki vasta kehittymässä. Naton ja EU:n suhde on yhä jännitteinen ja varsin kaukana niiden toivomasta strategisesta kumppanuudesta. Venäjä jatkaa kipuiluaan etsiessään paikkaansa nopeasti muuttuvassa Euroopassa.

Naton kumppanimaissa vallitsee laaja yhteisymmärrys siitä, että Afganistaniin tarvitaan niin kutsuttu kattava lähestymistapa, joka yhdistää siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan. Silti monet kansalaisjärjestöt epäröivät yhä yhteistyön tiivistämistä sotilasorganisaation kanssa.

Naton ja sen tärkeimpien sotilasoperaatiokumppaneiden, kuten Suomen, on tulevaisuudessakin tehtävä töitä sen eteen, että löydetään oikea malli tehokkaalle tietojenvaihdolle, poliittiselle konsultoinnille ja sotilasyhteistyölle Nato-johtoisissa operaatioissa. Vaikkei Suomi ole Naton jäsen, sen ei ole tarvinnut purnata, ettei se saisi panoksilleen vastinetta.

Pragmaattinen turvallisuusyhteistyö on nytkähtänyt liikkeelle voimallisemmin kuin koskaan ennen. Merkittävä kunnia siitä kuuluu sekä Natolle että Suomelle.

Kirjoittaja on Naton poliittisen osaston Policy Planning -yksikön apulaisjohtaja ja vanhempi neuvonantaja.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi