USA:n valta Lähi-idässä rajallinen

Israelin 60-vuotispäivä tuli ja meni, niin myös Yhdysvaltojen presidentin George W. Bushin viimeinen vierailu Lähi-idässä. Juhlinnan ja itsetutkistelun keskellä kaikki tietävät, ettei Israelin ja palestiinalaisten neuvottelujen umpikujaan ole löytynyt läpimurtoa.

Kun tarkastelee Yhdysvaltojen roolia Lähi-idässä 60 vuoden aikana, voi havaita, että Yhdysvallat voi saattaa osapuolet sopuun vain kahdessa tilanteessa, tiettyjen edellytysten vallitessa. Jos ne puuttuvat, suurvalta on viime kädessä voimaton.

Ensimmäisessä tilanteessa käydään sotaa, joka uhkaa paisua alueen vakautta ja suurvaltasuhteita horjuttavaksi laajaksi konfliktiksi. Tällöin Yhdysvallat voi päättäväisellä toiminnalla pysäyttää verenvuodatuksen ja saada aikaan tulitauon, ehkä jopa rauhan.

Vuonna 1973, Jom Kippur -sodan lopulla, Israel valmistautui motittamaan Egyptin koko kolmannen armeijakunnan Siinain niemimaalla ja marssimaan Kairoon. Neuvostoliiton väliintulosta tuli todellinen uhka, ja Yhdysvaltojen presidentti Richard Nixon pysäytti israelilaisten etenemisen.

Yhdysvallat puuttui peliin myös Libanonin miehityksen aikaan vuonna 1982, kun Syyrian agentit olivat salamurhanneet Libanonin presidentiksi juuri valitun Israel-mielisen Bashir Gemayelin.

Presidentti Ronald Reaganin painostuksesta pääministeri Menachem Begin esti Israelin joukkoja tunkeutumasta muslimien hallitsemaan Länsi-Beirutiin. Hyökkäys olisi todennäköisesti liittänyt Syyrian sotaan.

Ensimmäisessä Persianlahden sodassa vuonna 1991 Irak oli laukaissut 39 Scud-ohjusta israelilaisiin siviilikohteisiin. Yhdysvallat pelkäsi arabien kanssa muodostamansa Irakin-vastaisen liittouman hajoamista ja esti Israelia iskemästä takaisin.

Yhteistä tapauksille on, että kaikissa niissä Yhdysvallat reagoi nopeasti ja ajoi selvää tavoitetta, ja tuloksia alkoi ilmetä muutamassa päivässä ellei jopa muutamassa tunnissa.

Toisessa tilanteessa Israel ja palestiinalaiset ovat jo aloittaneet kahdenväliset rauhanneuvottelut, maksaneet niistä sisäpoliittisen hinnan ja päässeet sopuun useimmista kysymyksistä. Joitakin asioita on ratkaisematta, ja ne uhkaavat romuttaa prosessin. Tällöin Yhdysvallat voi puuttua peliin ja saada molemmat osapuolet antamaan kaikkensa.

Vuonna 1977 Egyptin presidentin Anwar Sadatin vierailtua Jerusalemissa Israel ja Egypti neuvottelivat vuoden ja pääsivät sopuun useimmista asioista: rauhasta, diplomaattisuhteista ja Israelin täydellisestä vetäytymisestä Siinailla. Tässä tilanteessa Yhdysvaltojen presidentti Jimmy Carter kutsui osapuolet Camp Davidiin puristamaan kasaan rauhansopimuksen.

Vuoden 1993 salaisissa neuvotteluissa Norjassa Israel ja palestiinalaisten vapautusjärjestö PLO sopivat toistensa tunnustamisesta ja väliaikaisen palestiinalaishallinnon perustamisesta. Tiettyjä asioita jäi ratkaisematta, mutta Yhdysvallat suostutteli osapuolet jatkamaan.

Jos tilanne ei ole kahden edellä kuvatun kaltainen, Yhdysvaltojen aloitteet ovat kuolleena syntyneitä. Yhdysvallat on käytännössä voimaton, jos osapuolilta puuttuu poliittinen tahto jopa vuosia kestävään rauhanprosessiin. Amerikkalaiset onnistuvat mainiosti palokuntana tai kätilönä, mutta eivät aloitteentekijänä.

Sama näkyy muuallakin kuin Lähi-idässä. Mahdistaan huolimatta Yhdysvallat ei ole onnistunut ratkaisemaan Kyproksen, Bosnian ja Kosovon kriisejä.

Yhdysvaltojen mahdin rajallisuuden tunnustaminen ei merkitse, ettei sillä olisi mitään roolia. Suurvalta voi vakauttaa konfliktien piinaamia alueita, auttaa rakentamaan luottamusta ja neuvotella väliaikaisia sopimuksia.

Israelin ja palestiinalaisten konfliktissa, kuten missä tahansa kansakuntien selkkauksessa, avaimet ovat silti viime kädessä paikallisilla. Ulkovallat eivät ole koskaan ratkaisseet kansallisia konflikteja - hyvistäkin aikomuksistaan huolimatta.

Kirjoittaja on valtio-opin professori Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Hän johti

Israelin ulkoministeriötä pääministeri Jitzhak Rabinin ensimmäisellä kaudella.

© Project Syndicate

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi