Uskonnoilla paljon annettavaa Afrikan konfliktien ratkaisussa

Liberian, Ruandan, Somalian ja Sierra Leonen tapahtumat kuudentoista viime vuoden ajalta antavat aiheen ajatella, että uskonnollisen rauhantyön mahdollisuuksia Afrikassa tulisi arvioida uudelleen.

Maanosan valtioiden välisissä selkkauksissa osallisina on niin etnisiä ryhmiä, klaaneja, heimoja kuin uskonnollisia ryhmiäkin. Afrikan 53 valtiosta yli 30 on itsenäistymisensä jälkeen ajautunut konflikteihin, joista suurin osa on kestänyt pitkään ja toistunut monta kertaa.

Esimerkiksi Somalian ja Ugandan selkkauksissa on meneillään jo 20. vuosi. Eritrean itsenäistymissota kesti liki kolme vuosikymmentä, ja Sudan on kärsinyt konflikteista lähes 40 vuotta. Muiden muassa Etiopiaa, Burundia, Kongon demokraattista tasavaltaa ja Norsunluurannikkoa piinaavat jatkuvat, ratkaisua vaille jääneet kapinat.

Afrikan konfliktien sitkeydelle on monta syytä.

Ensimmäinen on pula aidosta johtajuudesta. Toinen on koko maanosan kattavien ja alueiden välisten toimijoiden, erityisesti Afrikan unionin, kyvyttömyys puuttua selkkauksiin varhain - jos lainkaan. Kolmas syy on, ettei kansainvälinen yhteisö ole omistanut konfliktien ratkaisulle Afrikassa yhtä paljon huomiota ja resursseja kuin muualla.

Toistuvat selkkaukset ovat herättäneet vaatimuksia perinteisen, länsimaiseen ajatteluun pohjautuvan konfliktinratkaisun arvioimisesta uudelleen. Tilalle ehdotetaan paikallisia, yhteisöllisyydestä kumpuavia ratkaisumalleja. Keskiöön näissä nousevat uskonnolliset johtajat sekä perinteiset paikallisjohtajat, joilla on tarjota toisenlaisia lähestymistapoja.

Ratkaisun löytäminen Afrikan konflikteihin edellyttää, että kaikkia osapuolia kuullaan ja ne otetaan mukaan prosessiin. Väkivallan perimmäisistä syistä tarvitaan syvällistä ymmärrystä, ja lisäksi on löydettävä parhaat, kestäviin ratkaisuihin johtavat toimintatavat. Tärkeää on myös tuntea paikalliset ja uskonnolliset riidanratkontatavat.

Joku voi nyt kysyä, miten uskonnolla edistetään rauhaa, kun sotia ja murhia samaan aikaan oikeutetaan uskon nimissä. Onkin perusteltua kysyä, saako uskonto osaltaan kriisin jatkumaan ja syvenemään. Mutta vaikka uskontoa pidetään merkittävänä osasyynä monissa konflikteissa, sen rooli sovittelussa ja rauhantyössä on jäänyt selvittämättä.

Uskontojen konfliktinratkaisutekniikoista tarvitaan lisää tietoa ja niiden hyödyntämistä on tutkittava, jotta kestävälle rauhalle ja vakaudelle syntyisi otollinen ympäristö. Monin paikoin Afrikan konfliktit tuntuvat umpikujalta, mutta tarjolla on käyttämättömiä keinoja {minus} uskontojen mahdollisuudet näistä yhtenä {minus}, jotka voivat nousta merkittäviksi.

Uskontojen keinot perustuvat syvälle juurtuneisiin arvoihin, kuten pyyteettömyyteen, rakkauteen ja toisten auttamiseen. Näitä kaikkia voitaisiin hyödyntää vihamielisyyksien lieventämisen pohjana. Uskonnollinen konfliktinratkaisu kumpuaa yhteisöjen uskonnollisista käsityksistä, joita länsimaiset tekniikat täydentävät.

Paikallisyhteisöissä uskonnollisia johtajia pidetään aitoina, sitoutuneina, arvostettuina ja luotettuina henkilöinä, jotka usko motivoi hyviin tekoihin ja vääryyksien kohtaamiseen ja joille kaikki sodan osapuolet voivat puhua. Konflikteja ratkoessaan uskonnollisten johtajien oletetaan kohtelevan kaikkia oikeudenmukaisesti, nöyrästi ja kunnioittavasti.

Esimerkiksi Somaliassa on sovellettu useita islamilaisen konfliktinratkaisun tekniikoita, jotka pohjautuvat uskon ydinoppeihin: rauhantahtoisuuteen, toisten kohtelemiseen samoin kuin itseä toivoisi kohdeltavan, jokaisen yksilön arvon tunnustamiseen, anteeksiantoon ja oikeuden etsimiseen ilman väkivaltaa.

Uskonnollinen sovittelu hyödyntää maallisen konfliktinratkonnan malleja, kuten vuoropuhelua ja aktiivista kuuntelua. Suurin ero uskonnollisten ja maallisten rauhanrakentajien välillä on kuitenkin edellisten kyky käyttää uskontoa motivaation lähteenä ja käytännön työkaluna.

Yksi keino on sulauttaa uskonnolliset tekstit paikallisiin malleihin. Somaliassa perinteinen tapaoikeus xeer on yhdistetty rauhanrakennukseen, ja konfliktinratkaisuun on sovellettu Koraanin arvo-oppeja, profeetan perimätietoa sunnaa sekä islamilaista oikeuskäsitystä fighia.

Hyvä tapa edistää uskontoon pohjaavaa rauhanrakennusta on levittää uudenlaista keskinäistä ymmärrystä koulutuksella. Nuoret ovat alttiita radikaaleille vaikutuksille ja sotaherrojen värvääjille. Siksi nuoria valistetaan siitä, kuinka elää kunnon kansalaisena korostaen toisten kunnioitusta, rauhanomaista rinnakkaineloa ja tasa-arvoa.

Tärkeä merkitys uskonnollisessa sovittelussa on viestintätaidoilla, suhlilla. Yhteen hiileen puhaltamisen merkitys korostuu, kun viestinnälle etsitään väyliä osana rauhantyötä. Yhteisön jäsenet laativat dokumentteja rauhanstrategioista, opettelevat väkivallattomuutta ja edistävät rauhaa julkaisemalla sitä käsitteleviä kirjoituksia.

Aidossa 2000-luvun rauhantyössä ei voida sulkea silmiä uskonnoilta. Päinvastoin, niiden soveltaminen on välttämätöntä. Daytonin rauhansopimuksen arkkitehdin Richard Holbrooken sanoin "uskonnolliset johtajat ovat vastaus niille, jotka uskonsa nimissä saarnaavat rotujen välistä vihaa ja sotaa".

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa ja toimii Kirkon ulkomaanavun asiantuntijana.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi