Uuden Aalto-yliopiston todellinen haaste on johtaminen

Suomen hallitus ja teollisuus ovat tiedostaneet tutkimuksen merkityksen tulevan hyvinvointimme rakentamisessa ja vieneet rohkeasti eteenpäin innovaatioyliopistohanketta.

Innovaatioyliopistosta voi tulla uusi ja aikaansa edellä oleva osa suomalaista innovaatiojärjestelmää. Käydyssä keskustelussa on kuitenkin sivuutettu täysin hankkeen onnistumisen kannalta keskeinen kysymys: pystyykö yliopisto irtautumaan vanhoista toimintamuodoista ja muuttumaan tehokkaaksi huippuyliopistoksi? Ilman radikaalia muutosta johtamis- ja toimintakulttuurissa muutos ei onnistu.

Yliopistojen johtamisen ongelmat voidaan jakaa kolmeen alueeseen: johtajuuden puutteeseen, johtamisen tehottomuuteen ja toimintakulttuurin vääristymiin. Myös puutteet osaamisessa voivat haitata itse tutkimuksen tekoa.

Johtajuuden puute ilmenee siten, etteivät laitosten esimiehet laadi ja toteuta strategioita, vie asioita eteenpäin eivätkä innosta ja sitouta henkilöstöä. Päätökset tehdään vasta viimeisessä hädässä.

Yliopistoissa esimiehet on perinteisesti valittu kollegojen joukosta äänestämällä. Professorit eivät halua itselleen vahvaa johtajaa, joten vaaleissa johtajaksi valitaan vaaraton kompromissiehdokas. Kun on heikko kenraali, eversteillä on enemmän valtaa.

Jopa rehtori valitaan vaaleilla ja häntä ohjaa professoreista, henkilökunnasta ja opiskelijoiden edustajista koostuva hallitus, jossa ulkopuoliset jäsenet ovat vähemmistönä. Lähimenneisyydestä löytyy muun muassa Teknillisestä korkeakoulusta esimerkkejä siitä, että professoreiden hyvä veli -järjestelmä pystyy painostamaan hallituksen taakseen vastoin yliopiston etua. Vahvakin rehtori on hallituksensa armoilla.

Johtamisen tehottomuus on yliopistoissa yleistä: ongelmia ei nosteta esille, tehtäviä ei delegoida, päätösten toteutuksen seuranta puuttuu eikä esimiestyöhön suhtauduta vakavasti.

Monia laitoksia johdetaan huonommin kuin harrastekerhoja: kokouksissa keskustellaan muutama tunti asian vierestä ja lopussa huomataan, että aika loppui eikä päätöksiä taaskaan tehty.

Tehottomuus on erityisesti keskijohdon, professoreiden, ongelma. Yliopistojen ylin johto ja hallinto toimivat tehokkaammin ja niitä johdetaan nykyaikaisemmin kuin laitoksia.

Ehkä suurin ongelma ovat kuitenkin vallitsevan toimintakulttuurin vääristymät. On ilmeisesti hyväksyttävää, ellei peräti tavanomaista, että professoreiden ravintolaillallisten kuitteihin kirjataan "kuolleita sieluja", apurahoja keplotellaan omaan käyttöön ja virkoja junaillaan perheenjäsenille.

Professorien nimityksissä epäpätevämpi oma "poika" saadaan virkaan painostamalla ja vaikuttamalla ulkopuolisiin asiantuntijoihin. Vaikka näistä jäisi kiinni, asiasta vaietaan, jotta moinen "joustavuus" olisi mahdollista myös omalla kohdalla.

Innovaatiotutkimuksessa on huomattu, että eettisesti oikea toiminta korreloi innovaatiokyvykkyyden kanssa. Tuleva Aalto-yliopisto ei tälläkään alueella ole kovin hyvissä lähtöasetelmissa.

Innovaatioyliopisto pystyy menestymään vain, jos sillä on huippuresurssit käytössään. Tähän tarvitaan akateemisesti korkeatasoista professorikuntaa, joka pystyy houkuttelemaan parhaat kyvyt tutkijoiksi.

Suuri osa nykyisistä professoreista on nimitetty virkoihinsa aikana, jolloin nimityskynnys oli matala. Osa professoreista ei ole julkaissut mitään vuosiin, osalla ei ole lainkaan kansainvälisiä yhteyksiä, eikä kaikilla ole edes tohtorin tutkintoa.

Nämä seniorit ovat nyt monen laitoksen johdossa. Heille kovan tason kansainväliset vaatimukset ja nuoremmat professorit merkitsevät uhkaa - ei mahdollisuutta. Tämä osa professorikunnasta voi olla este Aalto-yliopiston kehitykselle.

Mitä sitten tulisi tehdä? Innovaatioyliopiston johtamiseen liittyy vaikeita ongelmia. Yliopisto tuskin pystyy omin avuin muuttumaan riittävästi. Jos Aalto-yliopistoon kuitenkin nimitetään vahva johto, joka käynnistää osallistavan ja oikean muutoksen, vaikutukset voivat alkaa näkyä jo muutamassa vuodessa.

Tämä edellyttää vahvaa ja kokenutta hallitusta, joka ymmärtää yliopiston yhteiskunnallisten sidosryhmien tarpeet sekä yliopiston ja tutkimuksen luonteen.

Esimiesten valinnasta äänestämällä tulisi luopua. Hallituksen tuella toimiva vahva rehtori nimittäköön alaisikseen henkilöt, jotka ovat pätevimmät kuhunkin tehtävään. Resurssit tulisi kohdistaa professoreille, joilla on todelliset edellytykset viedä Aalto-oyliopisto maailman huipulle.

Näyttää siltä että opiskelijoille on jo luvattu kiintiöpaikka hallitukseen. Sitä vaatinevat myös professorit. Seuraavat kompromissit johtavat siihen, että vanha kiintiöjärjestelmä on voimassa hallitusta muodostettaessa.

Tällöin hallitus ei ole riittävän toimintakykyinen: kiintiöedustajat ovat sidosryhmiensä vankeja, eikä heillä ole kokemusta tai valtuuksia toimia yliopiston kokonaisedun nimissä. Kiintiöhallitus tuskin on yliopiston rehtorin tuki vaan uudistusten jarru.

Perustaessaan Aalto-yliopiston hallitus ja teollisuus olettavat, että entistä itsenäisemmällä yliopistolla on sekä halu että kyky viedä läpi tarvittavat muutokset. Oletukset ovat - pahoin pelkään - ylioptimistisia. Toki Aalto-yliopisto voi uudistua sisältäpäinkin, kun toimintakulttuuri uuden professorikunnan myötä hiljalleen muuttuu. Aikaa vain kuluu enemmän - ehkä 20-30 vuotta. Kysymys kuuluukin: onko Suomella aikaa odottaa?

Kirjoittaja on Tietotekniikan liiton hallituksen jäsen ja tietotekniikka-alan konsultti. Hän on aiemmin toiminut professorina Teknillisessä korkeakoulussa.

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi